Kolumni Päivi Atjonen

Syksyistä sadonkorjuuta

Kekrijuhlia on sitten pidetty, aloittaa ystäväni keskustelun minua odottavasti katsoen. Toden totta, tohtoripromootiota juhlittiin kaksi vuorokautta putkeen. Siellä näimme parasta, mitä osaamme tehdä: nuoret akateemiset tieteen maailmaan virallisesti vihittyinä. Oli hienoa ottaa ryhmäkuva kuuden oman sekä koti- että ulkomaisen tohtoripromovendin kanssa, jatkan hehkutusta. Eikö teillä tähdellisempiä rahanreikiä ole kuin hummata kuohuviinien kanssa, rahankeruussa sitten pomot teiltä muut ajat kulkevat? Harmaannun häpeästä, ei tätä tulosta voi tosiaankaan kapitalisoida konkreettisesti.

Mitä muuta olet ehtinyt askaroida, singahtaa ilmoille seuraava kysymys. Kerron lukeneeni erinäisiä satoja sivuja käsittäneet kaksi mielenkiintoista väitöskirjan käsikirjoitusta, joista olen kirjoittanut muutaman sivun paperit. Luin kolmannenkin, sen jo toistamiseen, kun kirjoitin siitä rapiat puoli vuotta sitten huonon paperin. Siis teit paperia papereista, tiivistää keskustelukumppanini, mutta mikä varsinainen työsi tai tulos on. Vastaan, että työ on arviointi ja tulos on paperi. Toveri katsoo minua viipyilevästi ja toteaa: Aha.

Hätääntyneenä kehkeytymässä olevasta toimettomuusimagostani kiirehdin selittämään, että menneen vuoden satoa korjataan myös graduissa. Että sellaisiakin satasivuisia paperikasoja olen tässä joutessani kolme kipaletta kuukauden sisällä lukenut ja niistä työkavereiden kanssa paperia tuhertanut. Lisälukemistoina on pöydällä pyörinyt kymmenkunta työn alla olevaa gradutekelettä, joista piti jotain kannustavan kriittistä sähköpostiksi muovata. Tuette ainakin paperiteollisuuden myyntiä, myöntyy ystäväni. Mihin paperit lopulta joutuvat tai johtavat ihan käytännössä, tulee tiukka jatkokysymys.

Eksytän kysyjän kiusallisesta asiasta kertomalla, että muutakin toki on tehty kuin paperia. Kävin Lieksassa pitämässä luennon arvioinnin etiikasta ja Helsingissä tulevaisuuden pedagogiikasta, kovasti oli vastaanottavaiset kuulijat molemmissa paikoissa ja hyvät aplodit. Miten mukavalta tuntuu, kun voi puhua tärkeistä asioista! Mikä siis on sato, se autputti? Kun yliopistolla on lakiin kirjoitettu yhteiskunnallisen palvelun tehtävä, toivomme puheillamme parantavamme maailmaa, tässä tapauksessa koulumaailmaa. Kun kaltaiseni henkitieteilijä ei voi patentoida opetusmenetelmää siitä rahat liiviinsä käärien tai kallistella koeputkia Kehittyvien Yliopistojen Säätiön tyrkyttämillä varoilla rakennetussa kasvatuslaboratoriossa, pitää uskoa sanan voimaan. Taitaa olla tuuleen huutamista, tulee kuittaus.

Kuultuaan, että kaksi tutkimusartikkelia on maannut muutamia kuukausia kirjoittamista vaille valmiina “parempia aikoja” odottelemassa, miten vuosi sitten kertaalleen jo kirjoitettu artikkeli on kirjoitettu uudelleen, kuinka konferenssiesitelmän teko vieri viimetipan yötöiksi tai miten kahdeksan tunnin uuden luentosarjan suunnitteluun sai uppoamaan puolitoista viikkoa, laskeutuu pahaenteinen hiljaisuus. Se päättyy lakoniseen lausumaan: Tyhyjän saes hakematahi.

Onneksi sinulla on se uusi mökki. Mitä sinne kuuluu? Kysymys poisti henkisen skumppapulloni korkin ja henkeä syvään vetäen aloin ladella: verhojen ja tyynynpäällisten ompelu, hyllyjen ja sängyn nikkarointi, keittokulman putkityöt, 50-vuotiaan pöydän hionta ja lakkaus, kuistin maalaus, nuotiopaikan entraus, hevonkakan levitys, kompostin möyhennys, ruohonleikkurin kasaus, kivien kanto, kasvimaan selätys, viinimarjojen keräys, hillojen keittely, perennojen siirtely ynnä naapurien sekä heidän kissojensa ja koiriensa kanssa seurustelu. Hyvän akan on siussa joku könsikäs menettäny, kun ossoot näköjään oekeitakin hommia tehä. Ääh tuota… kiitoksia, aika nätisti ajateltu!

Kolumnisti on kasvatustieteen professori Joensuun yliopistossa