Seikkailuja tutkimuksen parissa

Kirkkohistorian dosentti Mikko Ketolan aikaansaannoksiin kuuluu roistojen paljastamista, räiskintää ja maailman pelastamista. Tämä kaikki tosin tapahtuu vain hänen käsikirjoittamissaan sarjakuvissa.

Viitisen vuotta sitten Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti Mikko Ketolan kustantaja Minervasta ehdotti hänelle yhteistyötä piirtäjä Anssi Rauhalan kanssa, joka etsi käsikirjoittajaa sarjakuva- albumille. Kumpikin miehistä oli Tinttien ja Asterixien parissa kasvaneita ja ihailivat niiden omintakeista tyyliä. Sittemmin parivaljakko on julkaissut viisi sarjakuvakertomusta, joiden päähenkilönä on vertailevan kirkkohistorian professori Anni Isotalo.

Ketolalle sarjakuvien käsikirjoittaminen on ennen kaikkea harrastus. Se on eräänlainen varaventtiili, jonka kautta voi hyödyntää ideoita, joita ei voisi esittää vakavalla naamalla akateemisessa tutkimuksessa. Tutkijan työssä mielikuvituksella on kuitenkin perustavanlaatuinen merkitys.

� Mielikuvitus on tarpeen esimerkiksi relevantteja lähteitä pohdittaessa, Ketola sanoo.

� Myös erilaisten asiayhteyksien hahmottaminen, henkilöiden motiivien analysointi ja kaikenlaisten syiden selvittäminen vaatii mielikuvituksen käyttöä. Ilman sitä tutkimuksesta tulisi aika mekaanista. Humanistit lienevät tässä suhteessa paljon vapaampia kuin luonnontieteilijät. Täytyy tietenkin varoa, ettei mielikuvitus ala laukata niin, että todellisuus jää tienposkeen.

Sarjakuvissa seikkaileva professori Isotalo on kansainväliseen maineeseen kohonnut tutkija, joka joutuu toistuvasti dramaattisten tapahtumien keskipisteeseen eksoottisissa paikoissa. Tarinat toteuttavat perinteistä jännärijuonta: on seikkaluja ja salaisuus, joka paljastetaan ja joka taas avaa väylät seuraavaan tarinaan.

Ensimmäinen teos oli tavallaan Da Vinci -koodin ryöstöviljelyä. Marian koodi -albumissa Anni Isotalo nimittäin lähtee matkanjohtajaksi Da Vinci -koodiin hurahtaneitten suomalaisturistien seurueeseen. Matkan aikana alkaa tapahtua kummia ja hänen eteensä ilmaantuu johtolankoja ja outoja yhteensattumia, joiden verkko ulottuu Pariisista Pohjanmaalle.

� Tarinassa liikutaan Da Vinci -koodin tapahtumapaikoilla. Laitamme hieman halvalla niitä hyväuskoisia, jotka ovat innostuneet menestysteoksen kertomuksesta ja ovat valmiita uskomaan sen, Ketola selittää.

Sarjakuvissa seikkaileva professori Anni Isotalo on kansainväliseen maineeseen kohonnut tutkija, joka joutuu toistuvasti dramaattisten tapahtumien keskipisteeseen eksoottisissa paikoissa. Ote sarjakuva-albumista Vatikaanin vanki.

Katutappeluja ja kuoleman uhkaa

Professori on pohjanmaalainen, urheilullinen kolmikymppinen vaaleaverikkö, joka taitaa muun muassa karatea, sitä hän on käyttänyt ainakin yhdessä katutaistelussa. Isotalon elämä vastaa monissa piirteissään kirkkohistorioitsijan todellisuutta: hän opettaa, antaa lausuntoja, esitelmöi ja vierailee kansainvälisissä konferensseissa. Epätyypillistä se on siinä mielessä, että hän päätyy hurjiin tilanteisiin.

� Omaa elämääni tämä ei vastaa ainakaan siinä mielessä, että minua ei kuolemantuomio uhkaa. Isotalo sen sijaan on joutunut rikollisen salaseuran Globus dein tähtäimeen, joka haluaa vaarallisena pitämänsä professorin pois päiviltä.

Rikollisjärjestö kunnioittaa Pontius Pilatuksen muistoa. Annin sukujuuret taas johtavat Maria Magdalenaan, kuinka ollakaan. Toiselta sukuhaaraltaan Anni on piispa Henrikin jälkeläinen. Kaikki tämä kuulostaa jokseenkin hämmentävältä, mutta saa kuitenkin järkevän muodon albumeissa.

Tarinat ovat kieltämättä melko poskettomia, mutta toisaalta ne voisivat myös olla totta. Kolmannessa albumissa Isotalo joutuu selvittämään kirkkojen vuosisatojen ajan peittelemää salaisuutta: itämaan tietäjiä onkin alun perin ollut neljä. Marian koodissa muuten eksegetiikan tutkijoiden himoitsema Q-lähde, eli Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumin yhteinen lähdeteksti lopultakin löytyy. Ja tietysti Suomesta, kuinkas muuten.

� Seikkailut kytkeytyvät historiallisiin aiheisiin ja etenkin kristinuskon vaiheisiin. Sarjakuvissa ei sinänsä ole uskonnollisia piirteitä, lähinnä vankka pyrkimys totuuden paljastamiseen. Annin uskonnollista vakaumusta ei sitäkään suoranaisesti mainita, mutta hän on ekumeenisesti suuntautunut kristitty, Ketola paljastaa.

Hänen oma tutkimusalansa käsittää Baltian kirkon historiaa ja toisena tutkimuskohteena ovat katolisen kirkon vaiheet. Parhaillaan työn alla on tutkimus Viron luterilaisen kirkon asemasta toisen maailmansodan aikana, tekeillä on myös artikkeli katolisen kirkon pedofiliaskandaaleista kirkon historiassa.

Historia on ehtymätön lähde

Historia on kiehtova, alati uusia löytöjä tarjoava alue, joka on myös täynnä verisiä valtataisteluja, draamaa ja salaliittoja. Joskus todellisuus on kuitenkin ennakko-odotuksia hieman tylsempää, kuten tutkija sai havaita esimerkiksi Opus Deistä kirjaa kirjoittaessaan.

� Aihe oli sinänsä tuttu, mutta havaitsin, että tunsin järjestöä sittenkin melko pintapuolisesti ja lähinnä negatiivisesta näkökulmasta. Siihen mennessä lukemani kirjat olivat nimittäin antaneet järjestöstä hyvin synkän kuvan. Sitä koskevat salaliittoteoriat osoittautuivat tarkemman tutkimisen jälkeen lähinnä huuhaaksi ja väitteet sen harrastamasta aivopesusta ja jäsenten itsekidutuksesta liioitteluksi, Ketola hymähtää.

Arkistotutkimuksella on pölyinen ja tylsä maine, mutta ne saattavat viedä vahvasti todellisen elämän äärelle. Ketolaa historiassa kiehtovat liki mystiset kokemukset arkistojen parissa. Esimerkiksi vanhoja kirjeitä lukiessa saattaa syntyä voimakas myötätunnon tai empatian kokemus kirjoittajaa kohtaan. Tunne voi olla joskus niin vahva, että nousee pala kurkkuun.

� Toisaalta tuntuu lohdulliselta havaita, että ihmiset eivät ole olleet sen hurskaampia ja arvokkaampia menneisyydessä.

Kirjoittaminen vaatii opettelua

Kollegoilta ja opiskelijoilta sarjakuvista saatu palaute on ainakin kasvotusten lausuttuna ollut yksinomaan positiivista ja jatkoa Annin seikkailuille on myös kyselty. Jotkut ovat olleet havaitsevinaan joko omiaan tai työtovereiden piirteitä sarjakuvan hahmoissa. Tämä on kiinnostava seikka varsinkin ulkonäköä ajatellen, sillä piirtäjähän ei edes tunne Ketolan työtovereita. Hieman muuten hämmästyttää se, että Ketola ei omassa ansioluettelossaan mainitse julkaisemiaan sarjakuvia.

Voisiko sarjakuvaa hyödyntää opetusmenetelmänä?

� En ole vielä kokeillut. Olen tosin harkinnut historiantutkimuksen metodioppaan tekemistä sarjakuvan muotoon. Opettajana voisi olla itse Anni Isotalo ja tarinassa opetukset voitaisiin kytkeä jonkin kiinnostavan tapauksen selvityksen yhteyteen, Ketola pohtii.

Kirjoittaminen on tieteen parissa tärkeä taito, ja nimenomaan omasta alasta kertominen niin, että muutkin tajuavat. Opiskelijoiden keskuudessa Ketola on tehnyt hieman huolestuttavan havainnon: joka vuosikurssin kohdalla nimittäin vaikuttaa siltä, että uudet opiskelijat taitavat yhä huonommin suomen kielen kielioppia.

� Kirjoittaminen vaatii paljon harjoittelua.

Hyvää oppia on myös suuremmalle yleisölle tarkoitettujen artikkelien kirjoittaminen vaikkapa sanomalehtiin. Samalla oppii hahmottamaan tekstin määrää ja ilmaisemaan asioita tiiviisti ilman jargonia, Ketola kannustaa.

Teksti: Arja-Leena Paavola
Kuvat: Veikko Somerpuro