Esitys aloituspaikoista ja työvoimatarve eivät kohtaa

Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää leikkauksia perustieteiden koulutusmääriin, vaikka niitä lähellä olevissa ammateissa työvoiman kysynnän ennustettaisiin kasvavan.

Soveltavien ja ammattiorientoituneiden suurten koulutusalojen sisäänotto ei juuri muutu, vaikka niitä lähellä olevissa ammateissa kysynnän ennustettaisiin laskevan. Laskennallinen tasapaino saavutetaan säätämällä koulutuksen ja ammattien vastaavuusavaimia, joiden sisältöjä ei julkisteta.

Seurauksena perustieteistä valmistuneiden osuus eri ammattiryhmissä laskee ja perustutkimuksen edellytykset yliopistoissa voivat kaventua.

Tavoitteena selkeä työnjako

Opetus- ja kulttuuriministeriön huhtikuussa julkistama raportti Tasapainoiseen työllisyyskehitykseen 2025 sisälsi yksityiskohtaisen ehdotuksen koulutuksen mitoittamisesta opintoaloittain ja koulutusasteittain. Samat luvut löytyvät syyskuussa lausuntokierrokselle lähteneestä Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmasta vuosille 2011—16. Kesäkuussa Suomen yliopistot UNIFI ry käynnisti oman rakenteellisen kehittämisen hankkeensa, jolla pyritään selkeyttämään yliopistokoulutuksen työnjakoa ja profiloitumista, samalla varmistaen ettei miltään koulutusalalta häviä tieteenaloja eivätkä ne tule liian ohuelti katetuiksi.

Hanketta varten perustettiin työryhmät — vetäjinään professorit Maria-Liisa Nevala, Jorma Sipilä, Matti Uusitupa ja Raija Sollamo — humanistiselle, kasvatustieteelliselle (opettajankoulutus pois lukien), luonnontieteelliselle ja yhteiskuntatieteelliselle koulutusalalle, joille esitetään suurimpia vähennyksiä. Teknistieteelliselle, kauppatieteelliselle ja taideteolliselle alalle ryhmiä ei perustettu, mitä selittänee taideyliopistohankkeen erityistilanne ja se, että esitetyt muutokset näille aloille ovat pieniä. Tekniikan alalle ehdotetaan 32 aloittajapaikan vähennystä (0,8 % paikoista) ja kauppatieteeseen yhden paikan lisäystä, jolloin paikkoja olisi vuosittain jaossa 2 700.

Ehdotetut muutokset ovat jo olleet jonkin verran esillä, mutta vähemmän huomiota on kiinnitetty lukujen sisään kirjoitettuihin tiede- ja yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin. Ministeriön ehdotus ei vain mitoita koulutusmääriä työvoimatarvetta vastaavaksi, vaan linjaa myös merkittävästi eri ammateissa toimivan työvoiman koulutustaustaa. Yliopistoissa koulutusmäärien muutos vaikuttaisi tieteenalojen resursoinnin kautta tutkimuksen edellytyksiin ja tutkija- opettajien työllisyysnäkymiin.

Avaimet – rakenneuudistuksen perusta

Kun ministeriön esitystä aloittajapaikoista verrataan raportissa esitettyyn työvoimatarvearvioon, synnyttää tarkastelu vaikutelman ristiriitaisuuksista. Esimerkiksi UNIFI-ryhmien ulkopuolelle jätetty tekniikan ala (yliopistot ja amk) tuottaisi vuosina 2008—25 67 000 tutkintoa, kun koulutusta lähinnä vastaavan teollisen työn asiantuntija-ammattien työvoimatarve olisi parikymmentä tuhatta pienempi. Liiketalouden alan (yliopistot ja amk) 110 000 tutkintoa näyttäisivät nekin reippaasti ylittävän kaupan ja muun liiketalouden asiantuntijatyön tarpeen, tosin erityisesti amktutkinnon suorittaneista suuri osa työllistyy kauppiaiksi ja myyjiksi.

Toisaalta esimerkiksi humanisteille ja perusyhteiskuntatieteilijöille kaavaillut pienet ja entuudestaan pienenevät koulutusmäärät eivät näytä läheskään kattavan sitä kasvavaksi arvioitua asiantuntijoiden kysyntää, jota esiintyy esimerkiksi yhteiskunnallisen ja humanistisen alan sekä talouden asiantuntijoiden ja julkisen hallinnon johtajien ja asiantuntijoiden ammattiryhmissä.

Asia ei tietenkään ole yksitulkintainen, sillä korkeakoulututkinnoilla työllistytään monenlaisiin ammatteihin. Laskennallinen ratkaisu ristiriitaan ovat ammattiryhmien ja koulutuksen vastaavuusavaimet. Ne kuvastavat ministeriön näkemystä siitä, millaisilla tutkinnoilla eri ammatteihin työllistytään ja minkälaisella koulutusrakenteella tulevaan työvoimatarpeeseen vastataan.

Avaimet, joita on yhteensä noin 60, määrittävät aloituspaikkaehdotusten — ja kuten näyttää — myös yliopistojen rakenteellisen kehittämisen laskennallisen perustan. Niiden laatimismenetelmä on hiljattain muuttunut harkinnanvaraista arviointia ja ennakointia korostavaksi, joten niiden sisällössä korostuu valmisteluun osallistuneiden virkamiesten ja intressiryhmien koulutustahto. Avainten ohjaava vaikutus on suuri: muutaman prosenttiyksikön muutos parissa opintoalan kannalta keskeisessä avaimessa voi suuruusluokaltaan vastata useampaa yliopistollista koulutusohjelmaa.

Vielä joitakin vuosia sitten vanhaan, lähinnä historialliseen tietoon pohjautuneeseen laskentamalliin perustuneet avaimet painettiin opetushallituksen raporttien liitteiksi. Enää tällaista julkisuutta ei ole, sillä ainakaan OKM:n huhtikuun raportissa avaimia ei julkaistu, eikä tämän kirjoituksen tekijä ole parista pyynnöstä huolimatta saanut nähdäkseen kuin yhden opintoalakohtaisen avaimen. Jos vertailua vanhoihin avaimiin ja historiatietoon ei voida tehdä, on muiden kuin avainten laatijan hyvin vaikea tietää, kuinka merkittävää ammattipätevyyksien uudelleenmäärittelyä ministeriö ja hallitus todella tavoittelevat.

Supistuksia perustieteisiin

Likimääräisen kuvan tavoitteista voi kuitenkin rakentaa yhdistämällä ministeriön tavoitteen eri opintoaloilla suoritetuista työelämään siirtyvistä tutkinnoista ja opetushallituksen näkemyksen tutkinnon suorittaneiden työllistymisestä eri ammattiryhmiin (Koulutus ja työvoiman kysyntä 2020, OPH 2009, s. 129—198). Näin muodostetut taulukot eivät ole varsinaisia avaimia, vaan ministeriössä tapahtuneen poliittisen tarkastelun huomioivia laskelmia ammattiryhmien tavoitteellisista koulutusrakenteista.

Taulukossa 1 tehdään kahteen ammattiryhmään, 10.2 Yhteiskunnallisen ja humanistisen alan sekä talouden asiantuntijat sekä 10.4 Julkisen hallinnon johtajat ja asiantuntijat, kohdistuva esimerkkitarkastelu. Se selittää näihin ryhmiin tuotettavista tutkinnoista hieman yli 80 prosenttia, sillä lähteet eivät sisällä tietoja kaikilta aloilta (esim. tietotekniikka, teologia, historia). Kuitenkin lukujen ja niiden keskinäisten suhteiden pitäisi olla kohtuullisen luotettavia, sillä laskentatavan mahdolliset epätarkkuudet kohtelevat eri aloja samalla tavalla.

Yhteiskunnallisen ja humanistisen alan sekä talouden asiantuntijoissa (10.2) kiinnittää huomiota liiketaloustieteen alalta valmistuvien lähes 45 prosentin osuus. Julkisen hallinnon johtajissa ja asiantuntijoissa (10.4) taas liiketalouden ohella tekniikan ja luonnontieteiden osuudet — yhteenlaskettuna lähes 45 prosenttia. Perusyhteiskuntatieteiden tutkinnon suorittaneiden osuudet ovat vain yksittäisiä prosentteja, yhteenlaskettunakin vain hieman yli kymmenen prosenttia. Kun työvoiman kysyntä ryhmissä 10.2 ja 10.4 on kasvavaa (mm. OPH 2009, liite 7), mutta samalla humanististen ja perusyhteiskuntatieteiden tarjonnasta leikataan 20–30 prosenttia, lienee selvää, että ammattiryhmissä työskentelevien koulutustaustaan haetaan huomattavaa muutosta.

Samantapainen asetelma hahmottuu myös luonnontieteissä. Perusluonnontieteiden tutkintojen vähentämistä perustellaan teollisen työn vähenemisellä (mm. OKM:n Ville Heinonen, Aamulehti 28.8.2011), mutta tämä trendi ei mainittavasti vaikuta tekniikan alan yliopistokoulutuksen kokonaismäärään.

Laaja-alaiset pätevyydet uusiksi

Alojen koulutusmääriä on myös hyvä suhteuttaa toisiinsa. Kymmenen prosentuaalisesti eniten leikattavan opintoalan yhteenlaskettu sisäänotto jäisi pienemmäksi kuin pelkän liiketaloustieteen sisäänotto (taulukko 2). Sekä luonnon- että ihmistieteitä lähellä olevissa ammateissa työvoiman koulutusrakenne siirtyisi yleissivistävistä ja perustutkimustieteistä soveltavien ja ammattiorientoituneiden koulutusten suuntaan. Ministeriön ja UNIFIn näkemyksessä tämä näyttäisi olevan myös yliopistojen rakenteellisen kehittämisen pääsuunta.

Asialla voi olla yhteytensä siihen, että valmistelun viime vaiheessa kuullut akateemisia aloja lähellä olevat järjestöt olivat Lääkäriliitto, Teknologiateollisuus, OAJ sekä Tekniikan akateemiset TEK. Julkisuuteen tulleiden tietojen perusteella ei syistä ja seurauksista kuitenkaan ole varmuutta. Eräs tulkinta on se, että koska suurten alojen koulutusmäärät halutaan pitää ennallaan, joudutaan tekniikan ja kaupan alan ylikoulutusta purkamaan esimerkiksi hallinnon ja yhteiskunnallisen, humanistisen sekä talouden alan ammatteihin.

Yleissivistävä koulutus ei siten näytä tarjoavan kovinkaan suurta pätevyyttä edes sen perinteisiin ”omiin” ammatteihin, puhumattakaan siitä, että sillä olisi samanlaista laaja-alaista soveltuvuutta kuin eräillä muilla aloilla. Liiketalous ja osin tekniikka näyttävät ”yleissivistävyydeltään” ylivoimaisilta: paitsi että ne antavat parhaimman erityisen pätevyyden omien erityisalojensa ammatteihin, ohittaa niiden antama yleinen pätevyys esimerkiksi hallinnon alalla hallintotieteen antaman erityisen pätevyyden.

Yliopisto-opettajien ja tutkijoiden kannalta prosessin eräs merkittävä ongelma on sen yksisuuntaisuus ja läpinäkymättömyys. Suurillekaan leikkauksille ei anneta yleistä innovatiivisuuspuhetta yksityiskohtaisempia perusteluita, vaikka leikkausuhan alle päätyneillä opintoaloilla ei olisi erityisiä kiinnostavuus- tai työllistymisongelmia. Yleisempi ongelma liittyy yliopistojen tiederakenteen monipuolisuuteen ja perustutkimuksen asemaan. Jo nyt perus- ja yleissivistävät tutkimuspainotteiset tieteenalat ovat esimerkiksi väitelleiden opettajien määrässä mitattuna pieniä, ja niiden supistuminen esimerkiksi 20—30 prosentilla ajaisi monia niistä kansainvälisesti marginaaliin ja voisi viedä oman alan työt yhdeltä tutkijasukupolvelta.

Läpinäkymättömyyteen voi lopulta kiinnittää huomiota myös yleisemmällä tasolla: keskustelua tiede- ja elinkeinopolitiikan painotuksista ei käydä läheskään sillä vakavuudella ja niillä termeillä, mitä numeroihin sisältyvien muutosten laajuus edellyttäisi

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja European University Instituten (Firenze) vieraileva tutkija.

teksti Petri Koikkalainen
kuvat Veikko Somerpuro

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 17