Määrä ei ole tärkein tutkijankoulutuksen tavoite

Tutkijankoulutus on muutakin kuin määrällisiä tavoitteita. Siihen kuuluu myös huippututkijoiden tuottaminen ja henkisen kasvun mahdollistaminen. Näin kirjoittaa POLITU-tohtoriohjelman johtaja, professori Tuomas Forsberg.

Tutkijakoulutuksesta vastaavat tahot saivat kesälukemisekseen Suomen Akatemian asettaman tutkijakoulutukiryhmän raportin tutkijankoulutuksen kehittämiseksi Suomessa. Raportti on kiinnostavaa (joskin välillä vähän sekavaa) luettavaa. Se nostaa esiin monia keskeisiä asioita suomalaisen tutkijakoulutuksen luonteesta sekä sen vahvuuksista ja heikkouksista. Esimerkiksi tohtoriohjelmien integrointi kiinteämmäksi osaksi yliopistojen toimintaa ja tutkimusstrategiaa on järkevä toimenpide-ehdotus.

Osa raportin suosituksista on sen sijaan hyvältä kuulostavia mutta hieman hurskastelevia tai virkamiesmäisiä hallinnollisia toimia. Ne lähtevät siitä, että ongelmia voidaan ratkaista, jos korjaavista toimenpiteistä yhteisesti sovitaan, käytäntöjä selkiytetään ja tavoitteiden toteutumista seurataan. Lopulta Suomen Akatemia tukee vain korkeatasoisia ja laadukkaita tohtoriohjelmia. Jos tämä olisi näin helppoa, sotienkin ongelma ratkeaisi sillä, että valtiot vain sopisivat tekevänsä yhteistyötä.

Oikea määrä, oikeassa ajassa

Raportissa tutkijakoulutuksen tavoitteena sanotaan — aivan oikein — olevan, että jatko-opiskelija perehtyy syvällisesti omaan tutkimusalaansa ja hankkii valmiudet luoda uutta tietoa. Mutta raportista välittyy kuva siitä, että suomalaisen tutkijakoulutusjärjestelmän ensisijaisena tavoitteena on tuottaa tehokkaasti neljän vuoden tavoiteajassa oikea määrä tohtoreita suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin.

Raportti kyllä suosittelee, että tohtoritutkintojen koulutusalakohtaisista määrällisistä tavoitteista olisi luovuttava, mutta toisaalta myös tarkastelee eri alojen tohtoritarvetta tulevaisuudessa konsulttien tekemän selvityksen pohjalta. Lisäystarvetta olisi erityisesti oikeustieteen, kemian ja lääketieteen aloilla, kun taas vähemmän tohtoreita tarvittaisiin erityisesti kulttuurin- ja taiteidentutkimuksen, kauppatieteiden, hallinnon, tietojenkäsittelyn, sähkö- ja automaatiotekniikan sekä terveyden tutkimuksen aloilla.

Muutostrendit esitetään toki varauksin ja raportti toteaa raporttimaiseen tyyliinsä, että ”työmarkkinalähtöisten tohtoritarvelaskelmien ohella tarvitaan tavoiteltuun yhteiskuntapolitiikkaan sekä tiede- ja koulutuspoliittislähtöisiä tavoitteellisia koulutusalakohtaisia tutkintotavoitteita”.

Mitä nämä ovat, jää hieman epäselväksi, mutta vaikutelma on, että ne kuitenkin ovat jonkinlaisia määrällisiä tavoitteita, joiden lähtökohtana vain ei ole yksinomaan kehittyvien työmarkkinoiden tarve.

Riittääkö perustaso huipulle?

Tarve tuottaa päteviä tohtoreita tehokkaasti ja hyvien käytänteiden mukaisesti ei kuitenkaan ole tutkijakoulutuksen ainoa tavoite. Määrällisen tavoitteen lisäksi koulutuksen pitäisi tuottaa myös huippuja: niitä joilla todella on jotakin merkittävää tieteellistä panosta ja jotka voivat uusintaa akateemista osaamista — siis tohtoreita ennemminkin yliopistojen kuin koko yhteiskunnan tarpeisiin (toki yliopistot ovat yhteiskuntaakin varten).

POlennaista tässä on kuitenkin se, että huippututkijoiden tuottaminen vaatii erilaista järjestelmää kuin pätevien tohtoreiden määrällinen tuottaminen.

Vaatimusten tulisi olla kunnianhimoisempia. Raportti puhuu perustason turvaamisesta, mutta riittääkö se huipuille? Esimerkiksi tohtoriopiskelijoiden samankaltainen kohtelu on tietysti oikeudenmukaista, mutta onko se paras tapa tuottaa huippuja? Huippujen tuottaminen edellyttää myös jonkinlaista määrää, sillä yhden huipun tuottaminen voi vaatia kymmenen tavallisen tohtorin tuottamista ja ylipäänsä jonkinlaista toimivaa vertaisryhmää. Mutta huippujen tuottamiseksi ongelmat ovat muualla.

Miten huiput voidaan rekrytoida tilanteessa, jossa rahoitus on hyvin epävarma ja niukka parhaillekin? Miten ylipäätään voidaan tietää tohtoriopintojen alkuvaiheessa — vain maisterintutkinnon ja joidenkin muiden alustavien näyttöjen perusteella — ketkä ovat potentiaalisia tulevia huippuja ja ketkä eivät?

Tohtorikoulutuksen tavoitteena on myös yksilöiden henkinen kasvu. Tämä on tavoitteena erilainen kuin kaksi edellistä. Niissä maissa, missä tohtorinkoulutuksesta maksetaan erikseen, halukkaat voivat ostaa sitä itselleen yliopistoista. Meillä yliopistokoulutus maksetaan verovaroista mutta pitkään on ajateltu, että kaikilla, joilla on tiedolliset ja motivationaaliset edellytykset tehdä väitöskirja, olisivat oikeutettuja aloittamaan tohtoriopinnot.

Luonnollisesti tässäkin tulee jossakin vaiheessa raja vastaan: kaikkia ei voida hyväksyä jatko-opiskelijoiksi. Mutta samalla tavoin kuin yksilöt voivat hakea henkistä kasvua harrastamalla musiikkia tai urheilua, miksi yhteiskunta ei voisi tarjota mahdollisuutta harrastaa tiedettä korkeimmalla mahdollisella tasolla? Näin motivoidaan yksilöitä ja kehitetään kansallista sivistystä.

Ristiriitaisia kriteereitä

Edellä mainittujen tavoitteiden näkökulmasta myös tohtorikoulutuksen laajuutta ja rahoitusta ohjaavat kriteerit näyttäytyvät eri valossa.

Jos päämääränä on ensisijaisesti tohtoreiden määrällinen tuottaminen yhteiskunnan tarpeisiin, on ehkä luontevaa teollistaa tuotantoa asettamalla selkeät valmistumisaikarajat, joiden ylittämisestä voitaisiin sanktioida. Neljän vuoden ehdottoman takarajan asettaminen tosin saattaisi johtaa tilanteeseen, jossa tohtoriohjelmaan hyväksyttäisiin vain opiskelijoita, jotka olisivat jo aika pitkällä omassa tutkimustyössään ja valmistuisivat siten suhteellisen varmasti. Lisäksi työmarkkinatarpeiden näkökulmasta tohtorin tutkinto ei useinkaan ole niin olennainen asia kuin mitä se on akateemisen pätevöitymisen ja henkisen kasvun näkökulmasta.

Jos valmistumisen määräaikoja tarkastellaan yksilöiden henkisen kasvun näkökulmasta, niillä on huomattavasti vähemmän merkitystä, sillä jokainen asettaa omat tavoitteensa. Totta kai voi olla mielekästä edelleenkin pitää kiinni joistakin vanhenemissäännöistä, jotta suoritus voitaisiin hyväksyä vähän samaan tapaan kuin maratonjuoksussakin huoltopisteet kerätään pois, jos reitillä viipyy enemmän kuin kuusi tuntia.

Huippujen tuottamisen kannalta ei kuitenkaan ole mikään erityinen ongelma, jos isokin osa porukasta ei selviä maaliin. Päinvastoin: järjestelmä on toiminut tarkoitustaan vastaavalla tavalla, jos se on erotellut niitä, joilla on kykyjä ja motivaatiota pitkäjänteiseen tieteelliseen tutkimukseen ja niitä, joilla ei ole. Miksi pitäisi uhrata suuri määrä ohjauksen voimavaroja sellaisten tohtoreiden tuottamiseen, joiden työllä ei lopulta ole suurempaa tieteellistä merkitystä?

Kansallista kuplaa ei enää ole

Raportti lähtee myös siitä ajatuksesta, että tohtorien määrällistä tarvetta ja koulutuksen painopisteitä voidaan tarkastella Suomen laajuisesti. Oletuksena on, että tutkijankoulutusjärjestelmä tuottaa tohtoreita kansallisiin tarpeisiin. Tällaista kansallista kuplaa ei akateemisessa maailmassa eikä muussakaan työelämässä kuitenkaan enää ole olemassa.

Yhtäältä on pohdittava sitä, täytyykö Suomessa tuottaa kaikkien alojen tohtoreita ja toisaalta voimmeko me tuottaa joillakin aloilla yli tarpeen kansainvälisille markkinoille. Voidaan myös kysyä, kannattaako Suomen yrittää tuottaa huippututkijoita (nykyäänkin monet parhaista suomalaisista väittelevät ulkomailla), mutta jokaisen itseänsä kunnioittavan tutkimusyliopiston on vaikea luopua sellaisesta tavoitteesta.

Raportti korostaa myös niin sanottujen valmiustaitojen eli työelämässä tarvittavien kykyjen opettamisen tärkeyttä osana tohtorikoulutusta. Vaikka tällaisia taitoja varmasti tarvitaan, tässäkin asiassa suomalaisen tutkijakoulujärjestelmän kehittäjät ovat saaneet itsensä kummalliseen solmuun. Ensin tohtoreita tarvitaan työmarkkinoiden tarpeisiin ja sitten kun tohtorit eivät työmarkkinoilta löydäkään sopivia tehtäviä, tohtoreiden täytyykin kehittää näitä valmiustaitoja.

Kyllä yliopistojen kannattaa keskittyä ennen kaikkea tieteellisen tutkimuksen ja akateemisen sivistyksen opettamiseen ja valmiustaitoja kannattaa hankkia muualta. Sitä paitsi olisi järkevintä, että tohtoriopiskelijat oppisivat esimerkiksi projektihallinnan ydintaidot osallistumalla ja vetämällä tieteellisiä projekteja eivätkä käymällä projektinhallinnan kursseilla.

Uusia ohjelmia ei muotivirtausten mukaan

Tutkijakoulutukityöryhmän esityksistä erityisen ongelmallinen on ajatus siitä, että rahoitusta suunnattaessa keskeisiksi kriteereiksi tulisi suorittamisajat ja läpäisy. Nämä ovat hyvin kyseenalaisia laadun kriteerejä.

Monilla aloilla tohtoriopiskelijat saattavat saada mielekkään, tutkimuspainotteisen työsuhteen puolivälissä tohtoriopintojen, jolloin motivaatio ja käytännön mahdollisuudet suorittaa tohtoritutkinto loppuun heikkenee, mutta aloitetut tohtoriopinnot ja näytöt siinä saattavat silti olla edellytys työpaikan saannille. Toiminnan laadusta tällaiset drop-outit eivät kerro yhtään mitään. Ylipäänsä, jos yliopistoja palkitaan valmistuneista tohtoreista kuten tähänkin asti, suoritusajat ja läpäisy tulevat tässä mallissa joka tapauksessa huomioiduksi, sillä rahaa tulee sitä enemmän mitä useampi ohjelmiin otetuista valmistuu tavoiteajassa tai sen alle.

Ongelmallinen on myös sekin ajatus, että rahoitusta voitaisiin lisätä uusille ja lupaaville tutkimusaloille. Tämän suosituksen perusvika on siinä, että tohtorikoulutuksen organisointiin tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja laaja-alaisuutta. Uusia ohjelmia ei kannata perustaa sinne tänne muotivirtausten mukana vaan ennemminkin tulisi ajatella niin, että olemassa olevien riittävän laaja-alaisten tohtoriohjelmien sisällä voidaan ja tuleekin kohdistaa rahoitusta uusia suuntia ja ajatuksia edustaville lupaaville tutkijoille.

Henkisen kasvun tavoitteita ei rahoituksen malleissa ole ajateltu. Esimerkiksi raportin tekstissä mainittu ”hakupaine” on jäänyt suositusten tiivistelmästä pois rahoituksen kriteerejä lueteltaessa. Laaduksi ei myöskään ole määritelty sitä, kuinka monta huipputason väitöskirjaa ohjelma tuottaa.

Mitä järjestelmältä ensi sijassa halutaan?

Tutkijankoulutusjärjestelmää ei ehkä tule kehittää yhden mallin mukaisesti vaan ottaen huomioon edellä mainittuja erilaisia tavoitteita ja näkökulmia. Valintoja on silti tehtävä ja järjestelmää kehitettävä. Kysymys ei ole vain hallinnollisesta tehostamisesta vaan myös poliittisista valinnoista sen suhteen, mitä järjestelmältä ensi sijassa odotetaan. Itse en haluaisi luopua sen enempää huippujen tuottamisen kuin henkisen kasvunkaan mallista.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaikka käytäntöjä kuinka tehostettaisiin ja seurantaa lisättäisiin, tutkijankoulutukseen on otettava tohtoriopiskelijoita huomattavasti enemmän kuin mitä koskaan valmistuu. Opettajia ja hallintobyrokraatteja tämä tietysti turhauttaa, mutta vaihtoehdot ovat huonompia.

Todettakoon lopuksi vielä se, että työryhmää asetettaessa olin huolissani siitä, että siihen ei oikeastaan kuulunut yhtään yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen edustajaa. En usko tämän seikan sinänsä vaikuttaneen raportin lopputulokseen, mutta ehkä on hyvä todeta että tässäkin kirjoituksessa voivat vaikuttaa tieteenalakohtaiset näkemykset ja kokemukset kirjoittajan paremmin tuntemilta aloilta.

Tieteenalojen välisistä eroista ehkä merkittävimpänä sitä, pidetäänkö jatko-opiskelijaa tohtoriopiskelijana vai nuorena tutkijana: jälkimmäinen näkemys sekä ylipäätään kyky ja mielekkyys tehdä väitöskirjaa itsenäisesti ilman kuulumista johonkin selväpiirteiseen tutkimusryhmään on humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä tavallisempaa kuin luonnontieteissä. Muuten yhtäläisyydet ovat eroja runsaammat.

Tuomas Forsberg

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 30