Nuotiton työ
Muutama päivä sitten osui sattumalta kohdalle
pari vuotta sitten ilmestynyt EK:n Oivallus-hankkeen
loppuraportti. Olen ehkä pahasti myöhässä,
mutta luin sen kuitenkin. Keksitäänhän pyörääkin
jatkuvasti uudestaan.
Hankkeessa visioitiin, millaisia osaajia Suomen
työelämä, verkostotalous, tarvitsee vuonna
2020. Keskeiset tavoitteet voi kiteyttää kahteen
ominaisuuteen: by the book -osaajien sijaan tarvitaan
luovia ja yhteistyötaitoisia ihmisiä. Raportin
mukaan ”[l]uovuus tarkoittaa mahdollisuusajattelua
ja vaihtoehtoisiin toimintatapoihin tarttumista.
Luovuutta edistävä koulutus lähenee menetelmiltään
työelämää: koulutus kannustaa kokeilemaan
virheitä pelkäämättä ja tekemään yhdessä.
Siksi koulutuksessa pitäisi tästä eteenpäin
panostaa taitoihin tietojen rinnalla ja yhdessä tekemiseen
yksilösuorittamisen sijaan.” Päämääränä
eivät ole superyksilöt vaan osaamista toistensa
kanssa jakavat tekijät, koska tulevaisuudessa on
yhä enemmän nuotittomia töitä.
Kysyntää on siis niin sanotuille pehmeille
taidoille, joiden vastakohtana on kova substanssiosaaminen,
jota suomalaisessa työelämässä on
yleensä arvostettu enemmän. Töitä tehdään oman
alan siiloissa, ja yrityksissä kaivataan kyselyjen
mukaan tulkkeja, jotka auttaisivat eri alojen osaajia
ymmärtämään toisiaan. Tulkkien sijaan raportissa
peräänkuulutetaan sitä, että nämä ”eri kieltä
puhuvat heimot” harjoittelisivat jo varhain keskustelemaan
keskenään.
Raportin kovaa ydintä on uskalluksen, kokeilemisen
ja luovuuden peräänkuuluttaminen. Niitä
kutsutaan yrittäjämäisen asenteen kulmakiviksi.
Varmasti ne sitä ovatkin.
Mutta eivätkö uskallus, kokeileminen ja luovuus ole myös tieteellisen työn kulmakiviä? Tutkija hyppää
tuntemattomaan veteen lähtiessään kokeilemaan
josko tiettyä kysymystä voisi tutkia tietyillä metodeilla,
aineistoilla ja käsitteillä. Niiden löytäminen,
valitseminen ja hallitseminen vaatii kovapintaista
harjoittelua, osaamista, uskallusta ja kokeilemista.
Alasta riippuen tutkimusprosessiin sisältyy
kosolti luovuutta, on sitten kyse testaamisesta tai
kirjoittamisesta. Onnistumisesta — rahoituksesta,
julkaisemisesta, impact factoreista jne. — riippuu
uralla eteneminen tai ainakin toimeentulo.
Tulkkejakaan ei tieteessä tarvita, kun pehmeät
taidot ovat juuri nyt kovassa kurssissa. Moni- ja
poikkitieteisyyttä vaaditaan ja sitä harjoitellaan
mitä erikoisimmissa uusien linjaorganisaatioiden
mukaisissa yksiköissä — massalaitoksissa ja
schooleissa — sekä tutkimusryhmissä.
Erityisen yrittäjämäistä asennetta osoittavat
ne tieteen pätkätyöläiset, joilla ei ole vakituista
työsuhdetta ja jotka hankkivat säännöllisin väliajoin
itse, omilla ansioillaan, tiukasti kilpailtua
rahoitusta, usein ilman kummoista sosiaali- ja
eläketurvaa. Vakituisessa työsuhteessa istuviin
opettaja-tutkijakollegoihinsa verrattuna he ovat
nuotittoman työn moniottelijoita, uusien trendien
haistelijoita — ja usein päätoimisin tutkimusta
tekevä ryhmä. Silti heidän asemansa yliopistoissa
on varsin epämääräinen. Tutkijoiden kohdalla
yrittäjämäisen asenteen kulmakiviin voikin lisätä
periksiantamattomuuden.
Oivalluksen loppuraportissa pohditaan räväkästi
koulutuksen merkitystä ja muutostarpeita tulevien
osaajien kannalta — ja muistutetaan myös, että
työnantajat eivät jatkossakaan saa ”valmiita osaajia”
koulutustuuteista. Jos työnantajat karistaisivat
ennakkoluulonsa teoreettista osaamista kohtaan,
he saisivat tohtoreista notkeita nuotittoman
työn tekijöitä jo nyt, eikä vasta tulevaisuudessa.
Oivallus-hankkeen loppuraportti:
ek.multiedition.fi/oivallus/fi/liitetiedostot/
Oivallus_loppuraportti_web.pdf
Seija Jalagin
FT, dosentti, Historian yliopistonlehtori, Oulun yliopisto
seija.jalagin@oulu.fi
- Painetussa lehdessä sivu 16
|