|
Apurahatutkijoille yliopistositoumusSäätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta asetti vuonna 2012 yliopistoyhteistyöryhmän pohtimaan säätiöiden ja yliopistojen kitkatekijöitä sekä esittämään toimia niiden poistamiseksi. Tasan kuukausi sitten neuvottelukunnan hallitus hyväksyi ohjeistuksen, jolla parannetaan apurahansaajien asemaa sekä tutkijanuran, säätiöiden ja apurahojen arvostusta. Apurahatutkijat ovat monessa yliopistossa kovin eriarvoisessa asemassa työsuhteessa oleviin verrattuna. Tämän osoitti jälleen Tieteentekijöiden liiton nuoremmille tutkijoille teettämä kysely. Osa yliopistoista ja tiedekunnista vaatii apurahalla työskenteleviltä tutkijoilta yleiskustannuslisää, työhuonevuokraa, opetusta tai muuta työpanosta vastineeksi mahdollisuudesta työskennellä yliopiston tiloissa. Säätiöiden hyväksymän ohjeistuksen tavoitteena on, että säätiörahoitus olisi houkutteleva vaihtoehto niin tutkijan kuin yliopistonkin näkökulmasta. Säätiöiden mielestä tutkijan tulee voida luottaa siihen, että hänen toimeentulonsa ja asemansa vastaa palkkasuhteessa olevan tutkijan asemaa. — Tämä asia on ollut kovin pitkään vireillä. Jos se olisi yksikertainen, se olisi ratkaisu jo 1970-luvulla, kuvaa Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu. Laitosjohtajan allekirjoitus sitoumukseen Neuvottelukunta suosittelee, että säätiöt siirtyvät myöntämään sopimusperusteisia apurahoja vuodesta 2014 lähtien. Säätiön, hakijan ja yliopiston välisen sitoumuksen tarkoitus on taata apurahatutkijalle hankkeen toteuttamiseen ”tavanomaiset perusedellytykset” eli tilat ja laitteet samaan tapaan kuin laitoksen muilla tutkijoilla. Jos hakijalle myönnetään apuraha, sitoumuksesta tulee osapuolia sitova sopimus. Hakulomakkeeseen tulee entiseen tapaan hakijan sitoumus ja allekirjoitus sekä niiden ohella myös yliopiston auktorisoiman edustajan (tyypillisesti laitosjohtaja) sitoumus ja allekirjoitus. Tutkijan on siis hankittava yliopiston suostumus hankkeelleen ennen apurahan hakemista, kuten esimerkiksi Suomen Akatemiassa ja monissa ulkomaisissa säätiöissä on ollut käytäntönä jo pitkään. Suvikummun mukaan uutta menettelyä on testattu otoksella eri säätiöissä ja niissä ollaan oltu tyytyväisiä. Nykyisin käytännöt ovat vaihdelleet kovasti: jotkut säätiöt ovat edellyttäneet vastaavia sitoumuksia jo aiemminkin, jotkut kuten Maj ja Tor Nesslingin säätiö sekä Sigrid Juseliuksen säätiö ovat maksaneet apurahan palkkana. Viime syksynä neuvottelukunnan työryhmän kaavailuja esiteltiin Finlandia-talolla Raha etsii tiedettä -seminaarissa. (Ks. Acatiimi 9/2012). Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta on ollut asiasta yhteydessä myös yliopistoihin. Viime syksynä kaavailua esiteltiin seminaarissa. UNIFIn hallitus käsitteli asiaa toukokuussa ja Liisa Suvikummun mukaan suhtautuminen oli myönteistä. Mutta ulottuuko UNIFIn suopeus ja uusi käytäntö ihan laitostasolle saakka, onkin sitten eri asia. Liisa Suvikumpu toivoo, että tämä malli toisi mukanaan suunnitelmallisuutta mm. laitosten tilankäytön ratkaisuihin. — Kaikkien etu on nyt löytää yhteinen sävel. Mikään asia ei ole kertaheitolla valmis eikä kiveen hakattu. Tärkeintä on päästä alkuun ja kokeilla tätä yhdessä. Kriitikoille voi aina sanoa, että tervetuloa esittelemään parempi malli. Seitsemän prosentin yliopistokorvaus Henkilökohtaiseen apurahan myöntöön liittyy suoraan yliopistolle osoitettu erä overhead eli yliopistokorvaus, jolla katetaan yliopistossa työskentelevän apurahatutkijan aiheuttamia kuluja. Neuvottelukunnan mielestä sopiva yliopistokorvauksen taso olisi seitsemän prosenttia työskentelyapurahan suuruudesta. Vaikeasti arvioitavia matkakustannuksia ei ole tähän sisällytetty. Silti kyseessä on aika huomattava tulonsiirto säätiöiltä yliopistoille. Suvikumpu veikkaa, että seitsemän prosenttia on ehkä eniten puhuttava kohta ohjeistuksessa. Todellisia hallinnointikuluja on hankala arvioida ja ne vaihtelevat suuresti tieteenaloittain. — Varmasti jonkun mielestä seitsemän prosenttia on liian vähän. Neuvottelukunnan laskelmien mukaan se on kuitenkin käypä keskiverto korvaus. Rahoitusmalliin vihdoin mukaan Syyskuussa hyväksytyn ohjeistuksen toisena keskeisenä tavoitteena on tehdä säätiörahoitus näkyvämmäksi eli sisällyttää kotimaisten säätiöiden rahoitus yliopistojen rahoitusmalliin. Muu kilpailtu ulkopuolinen rahoitus, mm. ulkomaisilta säätiöiltä saatu rahoitus, on siinä jo mukana. Suomalaiset säätiöt rahoittavat tutkimusta yli 200 miljoonalla eurolla vuodessa, mutta rahoitusmallissa niillä ei ole sijaa. — Rahoitusmalli palkitsee yliopistoja edelleen liian paljon pelkästään tutkintojen määristä. Kaikki mikä tähtää laadun parantamiseen, on kotiin päin. Tulevaisuuden kannalta on tärkeintä saada hyviä osaajia ja hyviä sisältöjä. Rahoitusmallin seuraava tarkastelupiste on vuonna 2015. Jotta suomalaiset säätiöt pääsisivät malliin mukaan, tarvitaan tilastotietoa apurahoituksen kohdentumisesta eri yliopistoille. Tämä edellyttää laskuria, jonka avulla säätiörahoitus tulee näkyväksi ja sen yliopistokohtainen volyymi voidaan täsmällisesti määritellä. Tilastointi on aloitettava ensi vuonna. Kun on olemassa sitoumukset, tiedetään, paljonko kussakin yliopistossa on apurahatutkijoita ja kuinka suurella summalla säätiöt rahoittavat yliopistollista tutkimustoimintaa. Rahoitusmallin uudistamista valmistellaan paraikaa työryhmässä, jossa ovat opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi edustettuina Suomen Akatemia ja yliopistot. Määräaika on marraskuussa. Lausuntokierroksen jälkeen tehdään tarvittava muutos OKM:n asetukseen siten, että rahoitusmallin uudistamisesta voidaan päättää maaliskuussa 2014 ja se tulisi voimaan 2015. Valmistelussa on puhuttu julkaisutietojen (Jufo-luokitus) ja opiskelijapalautteen ottamisesta malliin. Maan hallituksen rakennepaketissa halutaan lisätä myös 55 opintopistettä vuodessa suorittavien osuutta. Säätiörahoituksen määrä ei ole ollut opetus- ja kulttuuriministeriön kaavailussa mukana. teksti Kirsti Sintonen
|