Viime aikoina on korostettu tiedon yleistä saatavuutta ja läpinäkyvyyttä. Tutkijoilla ja opettajilla on vanhastaan ollut vapaa oikeus päättää, milloin he julkaisevat työnsä tuloksia kirjoituksin ja kirjoin sekä muiden luovuutta ilmentävien tuotteiden kautta. Tähän oikeuteen kuuluu mahdollisuus päättää siitä, missä, miten ja milloin työn tulos julkaistaan. Tämä on perusoikeutena kirjattu myös perustuslakiin sananvapauden muodossa. Tekijänoikeuslaki on sanotun kanssa yhdenmukainen. Yksinoikeutena se suojaa tekijää myös varallisuutensa puolesta, joka on niin ikään myös perustuslain turvaama sen tekijähenkilöön liittyvän aatteellisen puolen ohella, että tutkijan oikeus tulla nimetyksi tekijänä turvataan hyvän julkaisutavan mukaisesti.
Tutkijan oikeudet tukevat myös tieteen edistystä ja läpinäkyvyyttä. Samalla järjestelmä saa aikaan taloudellista toimeliaisuutta ja veronalaisia tuloja yhteiskunnalle. Järjestelmä on tältäkin osin läpinäkyvä, samalla, kun se kannustaa tutkijoita julkaisemaan.
Nyt yliopistot ovat alkaneet esittää henkilökunnalleen työsopimuksiinsa liittyen täydellisiä immateriaalioikeuksiensa siirtosopimuksia sekä enemmän tai vähemmän rajoitettuja luovutussopimuksia. Viime aikoina yliopistot ovat tehostaneet toimintaansa hallintoaan keskittämällä ja muillakin tavoilla. Tutkijoiden ikivanhan lakiperusteisen määräämisoikeuden heikentämispaineita on tullut muualtakin. On syytä kysyä, kenen hyväksi tai kenen vahingoksi?
Opetus- ja kulttuuriministeriö on teettänyt selvityksen (Mansala) ns. rinnakkaistallentamisesta (OKM 2017:15). Selvityksen mukaan tutkijoille ja opettajille annetaan rinnakkaistallentamiseen oikeus, joka kuitenkin samassa yhteydessä otetaan pois, eli annetaan korkeakouluille ja vastaaville laitoksille. Ajatuskulku on outo, koska tutkijoilla on rinnakkaistallentamisenkin oikeus ollut ennenkin: sekä perustuslain että tekijänoikeuslain samoin kuin kansainvälisten tekijänoikeussopimusten mukaan. Oikeutta on silloin turha antaa takaisin. Eli onko kyse ’silmänkääntötempusta’, jotta asia saisi kannatusta?
Keinoina samassa yhteydessä on esitetty, että ennestään vaikeaselkoiseen tekijänoikeuslainsäädäntöön otettaisiin toisaalta lakiin rinnakkaisjulkaisemisen rajaus, toisaalta asetukseen lähempiä säännöksiä rinnakkaisjulkaisemisesta. Tutkijan tekijänoikeuden ytimeen kohdistuva lähempi rajaus sijoitettaisiin asetukseen eikä laintasoiseen säännökseen. Vaikeaselkoiseksi syytetty laki tulisi entistä vaikeaselkoisemmaksi.
Pyrkimys oikeuksien täydelliseen siirtoon on paitsi vailla perusoikeuksien tukea myös yliopistohenkilöstöä luovan työn tekijöinä vahvasti väheksyvä. Eli kollektivisoiko yliopisto näin ’luovan luokkansa’ aineettoman varallisuuden? Kenen etu tämä on? Ja kuka tätä ajaa?
Aikovatko siis yliopistot tämän myötä ryhtyä kustantajiksi välittämään ja levittämään kaikkea tutkijoidensa aineistoja — olivatpa nämä sitten sähköisessä muodossa tai perinteisessä muodossa, luonnoksina tai muina versioina, olivatpa tuotokset artikkeleita, väitöskirjoja, oppikirjoja tai näitä helppotajuisempia ns. tietokirjoja?
Vai ajatellaanko sitä, että esimerkiksi ulkomaiset kirjastotietokannat tulisivat esityksen ja oikeuksia siirtävän sopimuskäytännön kautta halvemmiksi? Näinhän ei ole, kun ulkomaiseen käyttöoikeuksien kauppaan sovelletaan kuitenkin kansainvälisiä sopimuksia, jotka pohjautuvat ulkomaisten aineistojen suojan kunnioittamiseen täällä vähintään samantasoisesti kuin kotimaistenkin.
Nähtäväksi jää, miten hankkeet etenevät. Mutta mikäli ne etenevät eduskuntaan asti, niin silloin viimeistään perustuslakivaliokunnan olisi mielestäni otettava kantaa asian perustuslailliseen puoleen. Tällöin tulisi tieteen vapauden ja autonomian, sananvapauden ja varallisuusoikeuksien sisällön sekä tasapainon olla punninnassa mukana.
Tekijänoikeus ei suojaa tietoa sinänsä nytkään, vaan ainoastaan sitä muotoa, johon tieto on puettu. Tämä saatetaan usein unohtaa tiedon saatavuudesta ja läpinäkyvyydestä puhuttaessa.
Rainer Oesch
professori, Helsingin yliopisto
Painetussa lehdessä sivu 53