Pääkirjoitus

Viisaskin voi mennä tulosvipuun

Kuvittele suurehko tai jopa hyvin suuri yritys, joka valmistaa tuotteita A, B, C, D ja E. Yrityksellä on yksi suuri asiakas, jolta se saa noin kaksi kolmasosaa tulovirrastaan. Asiakas määrittää tilatut tuotteet ja niiden ominaisuudet, vaikka niistä voi jonkin verran neuvotella. Jos yritys ottaa vastaan muita tilauksia, valmistetaan nekin päälinjoilla kehittyneellä osaamisella.

Välillä suurasiakas muuttaa tilaustaan. F ja G korvaavat E:n; A:n ja B:n ominaisuuksia tai tilausmäärää muutetaan. Koska yritys on taloudellisesti täysin riippuvainen asiakkaasta, eikä sen ole mahdollista löytää sitä korvaavaa kysyntää, uusii se tuotantolinjojaan ja siirtää henkilöstön työtä ja muita resursseja linjalta toiselle toteuttaakseen tilaukset ja turvatakseen taloutensa.

Karkeasti näin toimii yliopistojen tulosohjaukseen perustuva rahoitusmalli. Mallin puolustajat väittävät, ettei se vaaranna yliopistojen autonomiaa, koska rahoitusmalli on vain rahanjakomalli. Kun raha on jaettu, saavat yliopistot täysin vapaasti päättää, kuinka ne sen käyttävät.

Näin voi olla, mutta jos toiminnan tuloksena syntyy jotain muuta kuin tilaajan määrittelemiä suoritteita, ei yliopisto saa siitä ministeriöltä senttiäkään. Lisäksi maan toistakymmentä muuta yliopistoa tuottavat samoja suoritteita ja tekevät kaikkensa kasvattaakseen osuuttaan niiden muodostamasta tulovirrasta. Näissä oloissa on tekopyhää olettaa, että yliopistojen johto voisi ylittää rahoitusmallin kahleet ja silti menestyä taloudellisesti.

Suomen yliopistojen rahoitusmalli on kansainvälisesti arvioiden poikkeuksellisen tulos- ja kilpailukeskeinen. Kun tulosten määrittelyä ja niistä käytävää kilpailua johtaa ministeriö valtioneuvoston ohjauksessa, kohdistuu yliopistolaisten katse liiaksi ministeriön toiveiden täyttämiseen.

Tämä on ehkä tulossidonnaisen ”alihankkijamallin” pirullisin ominaisuus, ja se koskettaa yliopistoissa kaikkia. Nuorimmasta väitöskirjantekijästä alkaen kaikki tietävät vaikkapa sen, mitä Jufo 1—3 tarkoittaa: jollain todennäköisyydellä tieteellistä laatua, mutta täydellä varmuudella rahaa ja päänsilitystä johdolta.

Yliopistojen pitäisi nähdä ”asiakkaansa” — jos tällainen termi sopii — pääasiassa aivan muissa suunnissa: opiskelijoissa, yrityksissä, kansalaisyhteiskunnassa ja kaikkialla siellä, missä tiedolla ja osaamisella on käyttöä. Tärkeimmän katseen pitäisi kohdistua tutkimukseen, jonka vaatimusten pitäisi tulla ensi sijassa kansainväliseltä ja kansalliselta tiedeyhteisöltä.

Jos Suomen yliopistoilla olisi monien muiden maiden tapaan enemmän tulosindikaattoreihin sitomatonta perusrahoitusta, voisi katse nykyistä helpommin siirtyä ministeriön sijasta tieteeseen, kansalaisiin ja yrityksiin. Keskustelua voitaisiin käydä suoraan sidosryhmien toiveiden ja resurssien pohjalta. Ministeriön rahaohjaus on väkivahva työkalu, ja tarvittava määrä hallituksen ja virkamiesten toiveita voitaisiin toteuttaa nykyistä paljon pienemmälläkin tulosvivulla.

Tulosrahoitusmallia on puolustettu sillä, että etenkin tutkintoindikaattoreihin perustuva rahoitus on ollut historiallisesti melko vakaata. Se, että rahanjaon lopputulosten vuosivaihtelu on viime vuosina ollut pientä, ei poista mallin perusongelmia, kuten henkilöstön kohtaamaa tempoilua tuotantolinjalta toiselle. Se ei myöskään takaa rahoituksen tulevaa vakautta.

Opetus- ja kulttuuriministeriön visiotyön tuloksena lokakuun 24. päivänä julkistettu ehdotus uudistetuksi rahoitusmalliksi ei valitettavasti lisää yliopistojen sisällöllistä toimintavapautta tai rahoituksen vakautta ja yksinkertaisuutta nykyiseen malliin verrattuna.

Rovaniemellä 17.10.2018

---