Kirja-arviot

---

Tuskin löytyy niin vaatimatonta tutkijaa, jolle maailman arvostetuin tunnustus ei kelpaisi. Nobelisteja juhlitaan ei vain neroina, vaan heidät nostetaan suorastaan pyhimyksen asemaan. Ei löydy ovea, joka ei nobelistille avautuisi, ja ihmiset saapuvat kysymään häneltä neuvoa asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä tutkijan varsinaisen alan kanssa.

Kuinka voitetaan Nobelin palkinto, keskittyy Nobelin voittajiin Marie Curiesta Albert Einsteiniin ja James Watsoniin. Osansa saavat myös tuntemattomaksi jääneet suuruudet. Ja tietysti itse palkinnon historiaa ja sen myöntämisen käytänteitä ja perusteluja esitellään ja arvioidaan.

Palkinnon perusti keksijä ja yrittäjä Alfred Nobel (1833—1896), ja hän testamenttasi omaisuutensa, 32 miljoonaa kruunua, rahaston pesämunaksi. Heti testamentin toimeenpanon alussa hanke törmäsi esteisiin, joista yksi varjostaa ja kyseenalaistaa palkinnon perusteita vielä nykyäänkin.

Tieteelliset instituutit arvostelivat sitä, että palkinto ja sen tuoma maine ja mammona lietsovat kilpailuhenkeä pyyteettömien totuuden etsijöiden keskuuteen. Lisäksi palkinnon saa aina vain yksi tutkija, vaikka tiedettä tehdään ryhmissä.

Nobelin voittajat ovatkin julkisuudessa viihdetähtien asemassa, ja eritoten Albert Einsteinia palvottiin kuin Jeesusta. Valokuva kieltä näyttävästä vanhasta Einsteinista on brändi ja ikoni, joka viestii luovuuden leikkisästä ja epäsovinnaisesta luonteesta. Kirjassa onkin omistettu Einsteinille oma lukunsa.

Kiintoisaa on, että suurimmille tieteellisille keksinnöille annettu tunnustus ei ole perusteittensa puolesta ikuinen ja objektiivinen. Nobel-tason tiedekin on sidoksissa muuttuviin yhteiskunnallisiin arvoihin ja asenteisiin. Kaikkien aikojen kiistellyin lääketieteen palkinto annettiin lobotomialle, jota vuonna 1949 pidettiin vertaa vailla olevana terapiamuotona vakavien psyykkisten ongelmien hoidossa.

Myös tutkijan kansallisuus vaikuttaa palkinnon saamiseen: suurin osa voittajista tulee Yhdysvalloista. Kirjassa ei syytä tarkemmin pohdita, mutta talouden ja tekniikan mallimaassa luonnontiede kukoistaa — ja luonnontieteille pääosa palkinnoista on mennyt. Myös suuri yleisö ja suurilla seremonioilla ympäröidystä palkinnosta kaiken irti ottava media miltei samastavat tieteen koviin luonnontieteisiin.

Kirjan lopussa pohditaan, ovatko nobelistit oman menestyksensä uhreja. Heistä tulee supertähtiä, joita pyydetään kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin puhumaan kaikista mahdollisista asioista, mutta vähiten omasta suurelle yleisölle vaikeasta alastaan. Esimerkiksi suhteellisuusteorioista kysyttäessä suurin osa ihmisistä heittää fraasin ”kaikki on suhteellista”.

Palkinnon saaminen ruokkii enemmän tutkijan maineen himoa ja turhamaisuutta kuin keksimään uusia radikaaleja teorioita yleisön väärinymmärrettäväksi. Palkinto ei vain heijasta tieteen kehitystä, vaan luo vääristynyttä kuvaa tieteestä yksinäisten sankarien saavutuksena.

”Se on todella, todella ihanaa viikon verran. Jos sitä jatkuisi yhtään kauemmin, se tuhoaisi ihmisen”. Näin tiivistää nobelistin tunnot vuonna 1976 palkinnon voittanut Milton Friedman. Kirjassa olisikin voinut nostaa esiin myös palkintoon nihkeämmin suhtautuneita, kuten kaikkia instituutioita ja ihmismassoja kaihtanutta Jean-Paul Sartrea, joka kieltäytyi vastaanottamasta hänelle vuonna 1964 myönnettyä Nobelia.

Pekka Wahlstedt

---

---

Valtion omistamaan rakennuskantaan on piirtynyt kuva kansakuntamme taipaleesta Ruotsin kuningaskunnan itäisestä osasta autonomiaksi, vähitellen kehittyneeksi teollisuusvaltioksi ja lopulta tasavallaksi sekä EU:n jäseneksi.

Valtion rakennetusta kiinteistöomaisuudesta vastasi vuoteen 1995 saakka Rakennushallitus, minkä jälkeen omistajan rooli muuttunut ja elää jatkuvasti. Kiinteistöjä on myyty ja muutettu uuteen käyttöön, vaikkapa Katajanokan ja Kakolan vankilat ja monet kasarmit.

Kulttuuriperinnön ja sen suojelun asiantuntija on Museovirasto. Se ei enää vastaa valtion kiinteistöistä, mutta tekee luonnollisesti yhteistyötä omistajien kanssa. Liikenneympäristötkin ovat osa kulttuuriympäristöä ja valtion kiinteistövarallisuutta. Metsähallitus puolestaan vastaa valtion luonto-omistuksista, kuten kansallispuistoista.

Valtiolla oli vuonna 2013 käytössä noin 6,4 miljoonaa neliömetriä erilaisia toimitiloja. Senaattikiinteistöt hoitaa yli 10 000 valtion rakennusta, joista enimmät ovat turvallisuustarpeita palvelevien puolustusvoimien, rajavartiolaitoksen ja rikosseuraamusviraston käytössä sekä tietenkin runsaasti valtion virastojen ja vastaavien rakennuksia. Näkyviä valtion rakennuksia ovat Eduskunnan, Kansallismuseon, Ateneumin ja Kiasman, Senaatintorin ympäristön ja Kansallisoopperan tapaiset rakennukset sekä keskiaikaiset linnat. Suojeltuja kohteita on puolisentuhatta.

Monet Senaatti-kiinteistöjen omistuksista ovat olleet Acatiimin lukijakunnan työskentelypaikkoja. Omistajan ja vuokraajan suhde ei ollut ongelmaton. Napit olivat vastakkain milloin mistäkin, näkyvimmin varmaan tilavuokrista. Nyttemmin yliopistokiinteistöt eivät enää kuulu Senaatille.

Tuore kirja on Museoviraston ja valtion kiinteistöjä hoitavien ja ylläpitävien tahojen — Senaattikiinteistöjen, Liikenneviraston, Metsähallituksen, Suomenlinnan hoitokunnan, ulkoasiainministeriön, eduskunnan, tasavallan presidentin kanslian ja Puolustushallinnon rakennuslaitoksen yhdessä laatima, 34 artikkelista koostuva tietopaketti. Asiantuntevat kirjoittajat käsittelevät kirjoituksissaan aihetta monilta näkökannoilta kulttuuri- ja rakennusperinnöstä sekä konservoinnista valtion muuttuvaan työympäristöön ja rakennuslainsäädäntöön.

Valtion rakennuskulttuuri tavoittelee omistajuuden ja käytön jatkuvuutta. Toimitilastrategia linjaa tilaratkaisuja vuoteen 2020 saakka. Tilat otetaan tarkasteluun aina vuokrasopimuksen päättyessä, peruskorjausta suunniteltaessa tai organisaation muuttuessa. Uusien toimitilojen rakentamiskynnys on korkea. Tavoiteltu tilatehokkuus on 15—18 neliömetriä per henkilötyövuosi.

Muutoksissa törmätään myös kalusteisiin. Ovathan niiden käyttötarpeet ja ergonomiavaateet kasvaneet. Kalusteiden arvostava kierrätys ja uudelleenkäyttö on pelkän uuden hankkimisen kustannuksia säästävä vaihtoehto.

Laadukkaasti kuvitetun kirjan monipuolinen sisältö avannee tilojen käyttäjien toivomuksista mahdollisesti eriäviäkin omistajan näkökantoja. Kirjasta varmaan löytyy jokaiselle jotain. Ajankohtainen on vaikkapa luku Eduskuntatalo kovassa käytössä ja hyvässä hoidossa.

Veijo Kauppinen
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston emeritusprofessori

---