- Tiedeviestinnästä puhutaan nyt sellaisella vimmalla, että tuntuu kuin se keksittäisiin joka vuosi uudestaan eikä tiedeviestintää olisi ymmärretty tehdä ennen 2000-luvua, Hanna Kuusela pohtii.

Tiede on viestintää!

Tiedeviestinnän ja julkaisemisen tapojakin voi olla lähes yhtä monta kuin on tutkijoita. Kaikille sopivaa mallia on vaikea löytää.

Tämänvuotisten Tiedejulkaisemisen päivien teemoja oli muun muassa vastuullisuus, kieli ja avoimuus. Avajaissessiossa akatemiatutkija Hanna Kuusela totesi, ettei hän vajaan 20 vuoden tutkijakokemuksellaan tiedä toista ryhmää, joka yhtä kuuliaisesti pyrkii toteuttamaan viestinnän suhteen esitettyjä toiveita. Kuten:

— Jos meitä kehotetaan julkaisemaan tiettyjen kustantamojen tietyissä lehdissä, vielä viisi vuotta sitten vain JUFO-julkaisukanavissa, nyt taas trendikkäästi avoimesti, me teemme sen.

— Kun rahoittajat edellyttävät yhä kasvavia panostuksia viestintään, jolloin rahoitus voi edellyttää viestintäkonsulttien hankkimista, se paitsi nakertaa tutkimukseen käytettävää rahapottia, myös oudoksuttaa viestintää ammatikseen tutkivia. Me kuitenkin teemme senkin. Aiemmassa tutkimuksessa Matti Ylösen kanssa käsittelimme suomalaisten valtionlaitosten konsultoitumista ja kutsuimme sitä konsulttidemokratiaksi. Siis tilanne, jossa asiantuntijaorganisaatioita ohjaillaan konsulttien välityksellä yhä useammin niiden ulkopuolelta. Tätä samaa koen nyt tiedeviestinnän suhteen.

— Mitä tulee tiedejulkaisemiseen, me julkaisemme tutkimuksemme tulokset toiveiden mukaisesti englannin kielellä, ei suomeksi, ja satunnaiset suomenkieliset julkaisut aiheuttavatkin sitten huonoa omaatuntoa.

Kuusela kertoi, että monet tiedelehdet ovat siirtyneet nykyään avoimeen julkaisumalliin, vaikka ilman jäsenmaksutuloja se voi koitua niille kohtalokkaaksi.

— Koen, että avoimuudesta on tullut eräänlainen dogmi, joka haastaa sitä monografioiden pitkäjänteistä ajattelua, mikä joillekin tieteenaloille on elinehto.

— Tieteellisten seurojen verkkojulkaisut sanovat tekevänsä sen, mitä ei koskaan ennen ole tehty, eli popularisoivansa tiedettä. Yliopistojen hallitusten puheenjohtajat taas kertovat vihdoin kaivavansa meidät tutkijat ulos kammioistamme.

— Tiedeviestinnästä puhutaan nyt sellaisella vimmalla, että tuntuu kuin se keksittäisiin joka vuosi uudestaan, eikä tiedeviestintää edes olisi ymmärretty tehdä ennen 2000-lukua, Kuusela hämmästeli.

Kuuselan mukaan todellisuudessa tiedemaailma on aina ollut moninainen tavoissaan viestiä, oli kyseessä sitten julkaisun tai puheen kieli tai foorumi, kirjoittaminen tai TV:n keskusteluohjelmissa esiintyminen. Viimeisestä tosin on seurannut nimittelyä päivystäviksi dosenteiksi.

— Näin mielestäni tuleekin olla, ja tiedeviestinnässä, kuten myös tieteessä itsessään moninaisuus on elinehto. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin, että tiedeviestintään hyväksytään vain yksi tai kaksi eri muotoa, ja varmimmin ne löytyvät opetusministeriön rahoitusmallista, Suomen Akatemian ohjeistuksista tai muutaman ison säätiön esittämistä vaatimuksista. Mutta koska alat ja tutkimukset, ja niiden tutkijat ovat erilaisia, täytyy tiedeviestinnän ja julkaisemisen tapojakin olla lähes yhtä monta kuin on tutkijoita. Tiedeviestintä ja -julkaiseminen ovat aina olleet synonyymejä tieteelle, siis itsestäänselvyyksiä, eikä ilman niitä voi merkityksellistä tiedettä olla, Kuusela painotti.

Etenkin poliittisten päättäjien

tavoittaminen tieteellisesti tutkitulla tiedolla on viime vuosina ollut yhteiskunnassa kuuma peruna ja hyvin toivottavaa. Miten se parhaiten tapahtuu? Avajaissession puheessaan Kuusela totesi, mitä ikävää kyseisellä rintamalla on viime aikoina tapahtunut.

— Miksi rakenteita, joissa päätöksenteko ja tieteellinen tutkimus perinteisesti kohtasivat, on ajettu alas, Kuusela kysyi ja viittasi julkishallinnon komiteoiden lakkauttamiseen. Vastauksena tähän on tarjottu sitä, että komiteoiden työ on liian hidasta, eikä vastaa nykypolitiikan tarpeisiin.

— Tieteellinen tietokin on hidasta! Nyt komiteoiden työ on korvattu yksittäisten selvityshenkilöiden raporteilla, joissa tutkijoilla on vain sattumanvarainen rooli. Entä miksi valtion tutkimuslaitosten roolia ja toimintaedellytyksiä on leikattu, Kuusela jatkoi.

— Rahaa on siirretty yliopistoille ja Suomen Akatemialle. Se on hyvä, mutta tutkimuslaitosten alasajoa tuskin voi paikata vain viestintätoimistojen avulla.

Kuuselan mukaan vastuullista on viestiä kulloisistakin tieteellisistä tuloksista niiden omilla ehdoilla ja hyväksyä niin tieteen kuin siitä viestimisen käyttömahdollisuuksien moninaisuus (oli se sitten hidasta, suomenkielistä tai tehty ilman viestintäkonsulttia). Vastuullista olisi myös yrittää ymmärtää, mitä uudistuksissa ja muutoksissa ollaan vaarassa menettää.

Vastuutonta sen sijaan olisi yrittää luoda yhtä, kaikille tiedejulkaisemisen parissa toimiville sopivaa viestinnän mallia.

---