Kolumni Mikko Jakonen

Nimikkeet kuntoon

Suomalaiset yliopistot ovat luultavasti maailman parhaita vähättelemään oman toimintansa tuotoksia. Huipputulokset vertailuja kilpailijamaita huomattavasti heikommilla resursseilla selitetään ahkeruudella ja intohimolla tiedettä kohtaan. Suomalaisten tieteilijöiden vähäisen näkyvyyden ja arvostuksen julkisuudessa kerrotaan olevan oma valinta, sillä eihän tiede nyt tavallista duunia kummempaa ole.

Vaatimattomuus on tietysti suomalainen, mutta myös tieteellinen hyve. Omaa arvoaan ei voi vain ilmoittaa, sillä oikeus tieteellisten saavutusten tunnustamiseen on tiedeyhteisöllä. Joissakin asioissa vaatimattomuuden hyve muuttuu kuitenkin tieteenteon tappioksi. Konkreettinen esimerkki tästä on yliopistojen käyttämät työntekijänimikkeet.

Yliopistoon tutkijauralle lähtevä nuori lahjakkuus saa ensimmäiseksi tehtäväkseen anoa jatkoopinto- oikeutta. Tohtoriksi valmistuminen edellyttää opiskeluja, onhan tohtori korkein opiskelemalla saavutettava tutkinto. On silti nurinkurista, että elämässään tässä vaiheessa noin 17 vuotta menestyksellisesti opiskellut maisteri jatkaa ”opiskelujaan” kuten ennenkin.

Muut yliopistosta valmistuvat menevät työelämään ja esimerkiksi sektoritutkimuslaitoksiin, missä heitä kutsutaan eri ammattinimikkeillä, asiantuntijoiksi tai tutkijoiksi. Yliopistossa tutkijanuralle lähtevät nimetään sen sijaan opiskelijoiksi ja heille annetaan varma lupaus uran epävarmuudesta. Epäilemättä tämä erottelee lujatahtoiset heikkotahtoisista, mutta houkutteleeko käytäntö parhaat kyvyt yliopistoihin muiden uramahdollisuuksien sijaan?

Jatko-opinto-oikeus saadaan tohtorikoulusta, joka kuulostaa kiehtovasti Harry Potterilta. Tohtorintutkinnolla saavutettavien hassujen hattujen ja miekkojen säihkeen takaa ”opiskelu tohtorikoulussa” tuntuu kuitenkin valjulta, ollaanhan väitöskirjassa tekemässä uraa uurtavaa uutta kansainvälistä tiedettä.

Väitöskirjan tekeminen on myös mitä kovinta työtä. Siitä saadaan usein palkkaa ja sitä tehdään työehtosopimuksen mukaisessa työsuhteessa yliopistoon — ihan kuten muutkin aikuiset ihmiset. Väitöskirjatutkijaa ei myöskään varsinaisesti opeteta tai kouluteta, vaan ohjataan hänen itsenäisessä tutkimustyössään. Tästä huolimatta ”väikkärin tekijöiden” nimike on työsopimuksessa useimmiten tohtorikoulutettava vaikka väitöskirjatutkija olisi paljon tarkempi — ja arvostavampi.

Huhkittuaan riittävän kauan akateemisessa maailmassa tohtorintutkinnon, vertaisarvioitujen julkaisujen, dosentuurin, ohjattujen väitöskirjojen, opetusnäytteiden, hankittujen rahoitusten ja muiden rajapyykkien jälkeen edelleen nuoreksi puhuteltava tutkija valitaan lottovoitolta tuntuvaan pätkätyöhön.

Jälleen nimike osoittaa retorisesti paikan yliopistoyhteisössä. Tutkijasta tulee nyt apulainen, nimittäin apulaisprofessori. Jos tohtorikoulutettavan ”koulutus” johtaa harhaan, niin apulaisprofessorin ”apulaisuus” vie täysin hukkaan. Kenelle oman uransa tehnyt ja sitä hartiavoimin eteenpäin vievä tutkija oikein on ”apulainen”.

Nimikkeet eivät ole vain hassuja titteleitä, vaan ne ohjaavat ajatteluamme. Väitöskirjatutkimuksen osalta -opiskelija ja -koulutettava päätteiden käyttö on johtanut väitöskirjatutkijoita vähätteleviin käytäntöihin, jossa itsenäistä tutkimusta tekeviä aikuisia holhotaan kuten koululaisia. Tämä ei ole oikea malli tutkijanuralle, sillä tutkijan työ on mitä vastuullisinta ja ennen kaikkea itsenäistä toimintaa. Apulaisprofessorititteli on yksinkertaisesti järjetön. Se ei kuvaa millään tavalla tehtävää tai anna sille sen ansaitsemaa arvoa.

Olisi tärkeää, että kaikki tehtävänimikkeemme yliopistoissa olisivat tehtäviä kuvaavia ja samalla työtämme arvostavia. Suomalaiset yliopistot voisivat asettaa yhteiseksi tavoitteekseen urapolku- ja tehtävänimikkeiden uudistamisen vuoteen 2025 mennessä. Tasapuoliset urapolut niin opetus- kuin tutkimuspainotteiselle henkilökunnalle, sekä eri uravaiheita asiallisesti kuvaavat nimikkeet olisivat hyvä malli myös sekavia käytäntöjä tarjoavalle kansainväliselle tiedeyhteisölle.

---