Kirja-arviot

---

Mitä yhteistä on itsemurhalla, marttyyriudella, henkirikoksella, teloituksella ja nälkään nääntymisellä? Se, että ne kaikki ovat kuolintapoja. Näitä ja monia muita mahdollisuuksia kuolla sekä aspekteja kuolemaan esittelee dosentti Ilona Pajarin sekä tohtorien Jussi Jalosen, Riikka Miettisen ja Kirsi Kanervan toimittama teos Suomalaisen kuoleman historia.

Heidän ja muiden kirjoittajien teksteissä asiaa lähestytään muun muassa arkeologian, etnologian, antropologian, folkloristiikan, historian, kulttuurihistorian ja sotahistorian näkökulmista. Kirjoittajakunta koostuu useiden kotimaisten yliopistojen tutkijoista ja opettajista.

Hautausmaat, hautajaisrituaalit, itkuvirret, kuolemaan valmistautuminen, kuolemaan ja sen jälkeiseen elämään liittyvät uskomukset, ruumiin käyttö taikuudessa, vainajain muistelu, sotakuolemat. Siinä tämän monipuolisen ja oivallisesti kuvitetun teoksen aiheistoa.

Kuoleman on arveltu lopettavan yhteiskunnallisen epätasa- arvon, mutta se ei taida pitää paikkaansa. Jo hautajaisissa voi manifestoitua vainajan sosiaalinen asema ja taloudellinen vauraus. Samoin ne ilmenevät hautausmaakulttuurissa, hautamuistomerkeissä, niiden prameudessa tai jopa niiden puuttumisessa, ääriesimerkkeinä anonyymit joukkohaudat.

Eri aikoina ja eri kulttuureissa kuolemaan on suhtauduttu eri tavoin. Monissa ei-kristillisissä kulttuureissa polttohautaus on ollut tavallinen — ja yleistynyt nyt kristityilläkin, varsinkin kaupungeissa. Teoksessa havainnoidaan siis myös kaupunkilais- ja maalaiskuolemaa ja sitä kautta yhä tavallisempaa kuolemista hoitolaitoksissa kodin sijasta. Niin ikään tarkastellaan esikristillisiä, katolisia, ortodoksisia ja protestanttisia käsityksiä kuolemasta ja niiden heijastumista kuolemakulttuurissa, kuten hautajaisissa.

Itsemurhaa pidettiin niin suurena syntinä, että siihen päätyneille ei sallittu viimeistä leposijaa siunatussa mullassa, vaikka heidän jos keiden luulisi olleen sen tarpeessa siihen nähden, että vanhoissa kirkkokunnissa rukoillaan kuolleidenkin puolesta. Nykyisin toki käsitykset ovat lempeytyneet tässäkin asiassa. Tämä on onni myös jälkeenjääneiden kannalta.

"Itsemurha oli rikos myös maallisissa laeissa. Se mainittiin valtionpetoksen, tuhopolton ja muiden törkeiden rikosten rinnalla", kirjoittaa Riikka Miettinen.

Dosentti Kaarina Kosken ja maisteri Ulla Moilasen artikkelissa muistutetaan, että katolisen opin mukaan hautajaisrituaalilla oli tärkeä osa vainajan sielun auttamisessa tuonpuoleiseen. Kansanuskosta periytyvät tavat sulautuivat kristillisiin riitteihin, ja edelleen reformaation myötä läheinen suhde poismenneisiin oheni.

Ajatus kuolemasta matkana toiseen todellisuuteen on universaali, ei ainoastaan kristillinen. Se on nähty jopa polttohautauskäytännön taustalla, esimerkiksi rautakaudella. Mutta vaikka suhde vainajiin oli läheinen, kuolleiden ja elävien paikkojen raja haluttiin pitää selvänä. Tietyin riitein ja symbolein pyrittiin estämään vainajan paluu takaisin, ja siksikin hänet saateltiin tuonpuoleiseen hellän huolehtivaisesti.

Esko Karppanen

---

---

”Rajojen rikkominen” on jo pitkään ollut suosittu ilmaus, ja nykyisessä globaalissa maailmassa näyttää usein siltä, että rajan taju on ihmisiltä kadonnut kokonaan.

On siis hyvä, että joku yrittää muistuttaa rajoista ja niiden tarpeellisuudesta ainakin joissain asioissa. Yksi asia, missä rajojen ylittäminen on hedelmällistä ja rakentavaa, ovat rajat eri tieteenalojen välillä. Filosofi Leila Haaparanta ylittää rajoja myös oman alansa, filosofian piirissä, eritoten edustamansa analyyttisen filosofian ja mannermaisen filosofian, fenomenologian ja eksistentialismin välillä. Tieteellistä analyyttistä filosofiaa ja elämänmakuista mannermaista filosofiaa on totuttu pitämään jyrkkinä vastakohtina.

Esimerkiksi kirjassa paljon esillä oleva fenomenologian perustaja Edmund Husserl pyrki löytämään psykologiasta vapaan perustan logiikalle tutkimalla puhtaita ajatusmuotoja — loogisia työkaluja kehittivät myös analyyttisen filosofian edustajat. Eksistenssifilosofi Martin Heidegger uppoutui sanaan "on" ja totesi, että tuo arkipäiväinen ja näennäisen vähäpätöinen sana on merkitykseltään jäänyt hämäräksi ja epäselväksi — ja on näin tarkan filosofisen analyysin tarpeessa. Myös analyyttiset filosofit keskittyivät kieleen ja pyrkivät selventämään ja avaamaan kielen merkityksiä.

Kiintoisa on kysymys, missä itse ajattelun, filosofian ja tieteen, rajat menevät. Ihminen voi, kuten Kant ja Wittgenstein totesivat, uskoa, että on olemassa todellisuus, missä eivät logiikka eivätkä luonnonlait päde. Mutta koska mitkään lait eivät päde, on mahdotonta ajatella ja esittää perusteluja, jotka perustuvat näihin samaisiin lakeihin — tällaisen maailman puolesta tai vastaan. Logiikan rajojen ulkopuolisesta todellisuudesta puhuvat sanat, lauseet ja todistelut ovat mieltä ja merkitystä vailla, kuten totesivat jo loogiset empiristit, joita Haaparanta myös esittelee.

Toisaalta Haaparanta olisi voinut logiikkaa ja sen lakeja käsitellessään pohtia myös Hegelin dialektista logiikkaa, jossa klassisen logiikan identiteetin laki, kielletyn kolmannen laki ja ristiriidan laki pannaan uusiksi ja ylitetään. Saihan Marx paljon vaikutteita Hegelin logiikasta, ja Engels asetti tämän muutosta kuvaavan dynaamisen logiikan Hegelin jäykän ja pysähtyneen järjestelmän vastakohdaksi.

Haaparannan kirja päättyy uskonnon ja rationaalisen ajattelun välisen suhteen tarkasteluun ja arvioimiseen. Kirjan keskiajalta lähtevässä tarkastelussa nousee esiin mystinen kokemus, jossa ihminen ja jumala ovat yhtä. Sanojen ja määritelmien tilalle tulee välitön oivallus ja näky, joita myöskin keskiajalta innoitusta hakeneet Wittgenstein ja Heidegger puolustivat ajan ylirationaalisuutta vastaan.

Kirjan loppusanoissa Haaparanta pohtii, missä menevät filosofin ajatusten ja sanomisten rajat nykyään. Uskontoa enemmän nykyfilosofia on tekemisissä pitkälle kehittyneiden erityistieteiden kanssa. Vaarana on, että filosofiasta itsestäänkin tulee erityistiede muiden joukossa. Filosofian tehtävänä on nousta tavanomaisuuksien yläpuolelle, luoda kokonaisnäkemystä, ihmetellä ja kyseenalaistaa.

Jo metafyysisen filosofoinnin vihollisena pidetyn loogisen empirismin perustajiin kuulunut Moritz Schlick piti vuonna 1911 virkaanastujaispuheessaan huolestuttavana ilmiönä sitä, että kulttuuri pirstoutuu, ihmisen ajattelu kapenee ja hänen käsityksensä elämän merkityksestä ja arvoista hämärtyvät.

Pekka Wahlstedt

---