Opettajankoulutus 2020

Opetusministeriön syyskuussa julkaisemassa raportissa Opettajankoulutus 2020 tehdään esityksiä opettajankoulutuksen tavoitteista ja määrällisestä mitoituksesta vuoteen 2020 saakka. Raportissa on paljon hyviä esityksiä mutta myös paljon kysymyksiä herättävää. Raportin nimestä huolimatta siinä ei käsitellä oikeastaan muuta kuin perusja lukio-opetuksen opettajankoulutusta.

Silloin kun tarpeet muuttuvat, uusien tarpeiden kautta on voitava tarkastella koulutuksen tavoitteita ja rakenteita. Esimerkiksi raportin esitys tutkimuksen vahvistamisesta on hyvä tavoite: verkottuminen ja Suomen Akatemian tutkimushanke tukisivat koulutuksen kehittämistä. Koulutuspaikkojen vähentäminen saattaisi kokonaisuuden kannalta olla hyvä ratkaisu: jos vähentäminen ei vaikuttaisi perusrahoitukseen, olisi vähentämisellä mahdollista saada korjausta opiskelija–opettaja -suhteeseen ja tätä kautta sekä tutkimusaikaa että parempaa opetusta. Yhtälö ei kuitenkaan taida toimia näin mukavasti vaan opiskelupaikkojen vähennyksestä seuraisi laitokselle helposti resurssien leikkaaminen.

Muita hyviä ja kannatettavia esityksiä ovat suoravalinnan lisääminen aineenopettajakoulutukseen, erityisopettajien koulutuksen vahvistaminen, mahdollisuus profiloitua aikuiskoulutukseen, ruotsinkielisten opettajien koulutuksen varmistaminen ja monikulttuurisen osaamisen vahvistaminen. Välillisesti opettajankoulutukseen vaikuttavia toimia olisivat perusopetuksen ryhmäkokojen pienentäminen ja täydennyskoulutuksen lisääminen. Sitä, miten esitysten toteuttamisesta aiheutuneet kulut rahoitettaisiin, ei ole pohdittu.

Yksioikoinen käsitys filiaaleista

Käsittelen tässä raportin kolmea keskeistä kysymyksiä herättävää esitystä: filiaaleina toimivien opettajankoulutusyksiköiden asema, esitykset joidenkin aineiden opettajankoulutuksen järjestämisestä ja tutkimusansioiden asema opetushenkilöstön rekrytoinnissa.

Esitys Oulun ja Joensuun yliopistojen koulutuspaikkojen vähentämisestä ja koulutuksen siirtämisestä pääkaupunkiseudulle, toisin sanoen Helsingin yliopistoon, on yllättävän yksioikoinen ja analysoimaton. Samaa voi sanoa esityksestä filiaalien lakkauttamisesta. Näin arvovaltaiselta ja asiantuntevalta ryhmältä olisi odottanut paremmin pohdittuja ja tietoon perustuvia esityksiä. Yksioikoisesti viitataan aluepolitiikkaan – ikään kuin koulutuksen Helsinkiin siirto ei olisi aluepolitiikkaa – ja jätetään huomiotta yksiköiden merkitys koulutuspolitiikan toteuttajina, niissä tehtävän opetuksen ja tutkimuksen laatu, opiskelijatyytyväisyys ja seuraukset opettajien määrään Etelä- Suomessa, jos koulutusta keskitettäisiin sinne. Voisi hyvinkin käydä niin, että Etelä-Suomen opettajapula olisi tällaisen keskittämisen jälkeen todellisuutta myös muualla Suomessa. Onhan tiedossa, että etelässä koulutetut opettajat hakeutuvat helposti muihin kuin opetustehtäviin ja sen sijaan muualla koulutettuja toimii opettajina Etelä-Suomessa.

Tähän saakka opettajien saatavuus Itä- ja Pohjois- Suomen opettajankoulutus-kaupungeissa ja niiden ympäristössä on ollut hyvä. Koulutuksen siirtäminen etelään saattaisi muuttaa tätä hyvää tilannetta ja ennestään vauhdittaa jo nyt huolestuttavaa väestön keskittymistä pääkaupunkiseudulle. Sen sijaan, että siirretään koulutuspaikkoja, pitäisi huolehtia opettajien palkkauksesta ja työoloista, jotta voidaan varmistaa ammatin houkuttelevuus. Voidaan myös kysyä, onko tarpeen, että kaikki koulutuspaikat ovat ruuhka-Suomessa. Olisiko tulevien opettajien ja muidenkin nuorten hyvä vaihtaa näkökulmaa ja edes joskus asua ja elää muualla kuin ruuhka-Suomessa? Opettajankoulutuslaitokset ovat profiloineet koulutustaan omaleimaiseksi. Kun tämä tavoite on täytetty, nyt esitetäänkin, että osa koulutuksesta pitäisi lakkauttaa – täysin vastoin valtionhallinnon hajasijoituspäätöksiä.

Raportti lieneekin jo valmistautumista yliopistojen suureen rakennemuutokseen ja niiden irtautumiseen valtionhallinnosta, vaikka sitä ei kovin suoraan raportissa tuodakaan esille. Siitä huolimatta ratkaisut tehdään vielä osana valtionhallintoa. Valtion tuottavuusohjelman mukaisesti valtion budjetissa esitetään normaalikoulujen rahoituksen vähentämistä. Jos tästä seuraa jonkun normaalikoulun lakkauttaminen, tämä saattaisi vaikuttaa myös opettajankoulutuksen keskittymiseen.

Käsityön opettajat innovaatioyliopistoon?

Perustelujen puute koskee myös esityksiä käsityön aineenopettajien ja musiikin opettajien koulutuksesta. Raportissa esitetään, että käsityön opettajat koulutettaisiin uudessa innovaatioyliopistossa. Tuskin on realistista odottaa, että innovaatioyliopisto kiinnostuisi käsityön opettajien koulutuksesta.

Musiikinopettajien koulutus taas esitetään keskitettäväksi Sibelius-Akatemiaan. Tiedossa lienee, että Jyväskylän yliopistossa on – opetusministeriön toimeksiannosta – tekeillä selvitys valmistuneiden musiikinopettajien sijoittumisesta työmarkkinoille. Ennakkotietojen mukaan he sijoittuvat hyvin perusopetuksen ja lukion musiikinopettajien tehtäviin myös pääkaupunkiseudulle, kun taas huomattava osa Sibelius- Akatemiasta valmistuneista työskentelee muissa tehtävissä. Säilyttämällä koulutus Jyväskylässä ja Oulussa varmistetaan musiikinopettajien saatavuus koko maassa, sillä tuskin Helsingissä koulutetuista saataisiin riittävää määrää siirtymään muualle Suomeen musiikinopettajan tehtäviin.

Lehtoraatteja professuureiksi?

Raportissa aivan perustellusti esitetään tutkimuksen vahvistamista opettajankoulutusyksiköissä. Tutkimuspohjaisuuden vahvistaminen parantaa ja vahvistaa opetusta mutta tutkimuksen ylikorostaminen opetuksen kustannuksella taas ei. Raportissa esitetään, että opettajankoulutuslaitoksissa valmiuden tutkimukseen tulisi olla keskeinen kriteeri virkojen täytössä. Tässä ei ole mitään uutta, sillä suurin osa virkoihin nimitettävistä on tohtorintutkinnon suorittaneita ja näin asiantuntijuuden uudistuminen on jo hyvällä alulla. Sen sijaan voi olla opetukselle tuhoisaa, ellei virkojen täytössä huomioida lainkaan opetusansioita. Opettajankoulutus on opettajien kouluttamista ammattiin, ei ainoastaan opettajankouluttajiksi valmentautuvien tutkijakoulutusta, vaikka tietenkin osa maisterintutkinnon suorittaneista jatkaa opintojaan tohtorintutkintoon.

Tutkimuksen vahvistamiseksi esitetään, että suuri määrä lehtoraatteja tulisi muuttaa professuureiksi. Tähän sisältyy ajatus siitä, että ainoastaan professorit voivat tutkia, vaikka toisaalta esitetään, että virkojen tulee aina sisältää mahdollisuus ja velvoite tutkimukseen. Myös jatkokoulutetut lehtorit voivat tutkia ja ohjata opinnäytetöitä – jos heille annetaan siihen mahdollisuus työaikajärjestelyjä käyttämällä. Ketään ei voi velvoittaa tekemään tutkimusta vapaaajallaan, vaikka monet sitä tekevätkin vapaaehtoisesti. Lehtoraattien muuttaminen professuureiksi aiheuttaisi myös suuren vajeen todelliseen opetustarjontaan, sillä kaikkea opetusta ei voi korvata itsenäisellä työllä ja projektiopinnoissakin tarvitaan ohjausta. Vaikka lehtoreiden työajasta puolet käytettäisiin tutkimukseen, he silti opettaisivat enemmän kuin professorit. Lisäksi on aloja, joilla lehtorit jo nyt antavat suuren osan opetusta syventäviin opintoihin asti ja ohjaavat opinnäytetyöt. Esimerkki tutkimuksen ylikorostamisesta on esitys, jonka mukaan perus- ja lukio- opetusta antavien normaalikoulujen opettajien ensisijainen valintakriteeri olisi jatkossa jatkokoulutustutkinto ja tutkimusansiot. Tällainen esitys on kovin kaukana koulun todellisuudesta.

Raportin hyvät esitykset vaativat toteutuakseen rahaa, sillä yliopistojen nykyisellä perusrahoituksella kaikkia esityksiä ei voida toteuttaa. Jos rahoitus haetaan yksiköitä vähentämällä ja keskittämällä koulutusta, ei välttämättä saada aikaan toivottua tulosta vaan tuotetaan uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen taas todetaan mahdottomaksi rahan puutteen vuoksi. Nämä vaarat vältetään vain välttämällä yksioikoisia päätöksiä opettajankoulutuksen tulevaisuudesta.

Tuula Hirvonen
lehtori, aineenopettajakouluttaja
puheenjohtaja, Yliopistonlehtorien liitto