Järjestäytyminen vaikuttaa
Miten liittyvät toisiinsa
henkilöstön osallistuminen
yliopistojen päätöksentekoon
ja ammattiliittoon
järjestäytyminen?
Olisiko mahdollista, että
voisimme tasavertaisesti
neuvotella työnantajan
kanssa palkasta ja muista
palvelussuhteen ehdoista
ilman järjestöjemme ja
liittojemme tukea? Tuskin
olisi – siksi järjestöt ovat
olemassa ja siksi meidän
liittojamme n. 40 vuotta sitten perustettiin. Jäsenten
perusoikeuksiin kuuluu kuitenkin kyseenalaistaa
kuuluminen ammattijärjestöön ja he voivat harkita
jäsenyytensä joka kuukausi uudestaan. Selvästikin on
monia syitä, jotka puoltavat järjestäytymistä, koska
tästä vapaaehtoisuudesta huolimatta kuitenkin niin
suuri osa yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä
on järjestäytynyt. Se siis johtuu vakaasta harkinnasta,
mutta mihin se perustuu ja onko harkinnalle
katetta?
Jäsentä lähinnä ovat liittojen ja järjestöjen tarjoamat
jäsenedut. Konkreettinen jäsenetu on esimerkiksi
liiton jäsenyyteen kuuluva automaattinen matkavakuutus,
mutta jäsenyys sinänsä on vakuutus työttömyyden
varalle. Ansiosidonnainen työttömyysturva
onkin monen jäsenen ensimmäinen syy liittyä
ammattijärjestöön. Jos nimitys on toistaiseksi, työttömyyden
uhka ei ole välitön, ja silloin muista eduista
tulee tärkeämpiä.
Abstraktimpi, mutta silti joka kuukausi konkretisoituva
etu on palkkaturva. Sopimusten mukaan
palkka on maksettava hyvinä ja huonoina aikoina. Ilman
toimivaa sopimusjärjestelmää tämä ei olisi taattua
ja toimiva sopimusjärjestelmä syntyy vain siitä,
että kaikki kuuluvat liittoon. Järjestöt saavat toimintamandaattinsa
jäseniltä. Suhteessa työnantajaan
mandaatti syntyy sen mukaan, kuinka kattavaa järjestäytyminen
on – vain riittävä järjestäytymisprosentti
antaa neuvottelumandaatin. Näin jokaisen jäsenen
ratkaisu kuulua liittoon vahvistaa edunvalvonnan
mahdollisuuksia, kun taas jokainen ei-jäsen heikentää
niitä.
Neuvottelujärjestelmä on monimutkainen organisaatio,
jossa kuitenkin kaikki palat toimivat samojen
tavoitteiden saavuttamiseksi. Valtakunnallisesti neuvotellaan
yleinen virkaehtosopimus (VES), josta on
saavutettu neuvottelutulos lokakuun puolivälissä. Siinä
sovitaan valtion yleisistä palvelussuhteen ehdoista.
Tarkentavat virkaehtosopimukset, joista tärkeimmät
ovat palkkausjärjestelmäsopimus, työaikasopimus
ja luottamusmiessopimus, nimensä mukaisesti
tarkentavat yleisen VES:n määräyksiä yliopistoihin
sopiviksi. Keskustasolla käydään jatkuvia keskusteluja
tarkentavista VES:sta ja paikallinen toiminta perustuu
hyvin pitkälle niiden soveltamiseen. Tähän tarvitaan
toimiva luottamusmiesjärjestelmä, yhteistoimintalaki
ja -sopimukset ja muut sopimukset henkilöstön
oikeuksista. Se, että emme neuvotteluissa aina
saavuta kaikkia asetettuja tavoitteita, johtuu siitä, että
kyseessä on neuvottelu. Neuvottelijoilla on oltava valtuudet
edetä sen mukaan, mikä on käytännössä mahdollista,
ja samalla on oltava valmius järjestötoimenpiteisiin,
viime kädessä lakkoon.
Riippumatta siitä, millainen palvelussuhde meillä
on jatkossa, yliopistojen tulee edelleen olla työmarkkinoiden
keskitetyn järjestelmän piirissä. Ammattijärjestöjen
toiminnan ansiota on, että henkilöstöllä
on selkeä paikkansa ja tehtävänsä yliopistojen päätöksenteossa,
sekä henkilöstön kuulemisessa että
päätöksentekoelimissä. Yksi selkeä tavoite yliopistojen
muuttuvissa rakenteissa on, että voimme edelleen
osallistua kaikkeen päätöksentekoon, myös strategiseen
ja taloudelliseen. Ilman vahvoja liittoja tällaisesta
tavoitteesta ei nykyoloissa kannattaisi edes puhua–
niin voimakkaita ovat kilpailu- ja tuottavuusvaatimukset
ja niiden kautta paineet johtajakeskeisen järjestelmän
vahvistamiseen. Muutoksia on tulossa,
mutta yhdessä voimme vaikuttaa siihen, että henkilöstönä
olemme mukana muutoksessa toimijoina, ei
sivustakatsojina.
Tuula Hirvonen
puheenjohtaja, Yliopistonlehtorien liitto |