Johtajuus hukassa
Kaikki akateemiset tietävät, että puhuttu
ja tehty on kaksi eri asiaa. Juhlapuheissa
korostetaan yhteistyötä, opetuksen
merkitystä ja tieteen huipulla olemista.
Akateemisessa arjessa elävä tietää
useimmiten paremmin: Yhteistyö
kaatuu tehopisteistä kyräilyyn, opetus
on virkahauissa vähäpätöinen sivuseikka
ja tieteen huipulle kiipeää näin pienessä
maassa vain harva.
Akateeminen johtajuus on myös osa yliopistojen
nykyistä julkista diskurssia. Siihen liittyviä koulutusohjelmia
ja kurssitusta henkilökunnalleen tarjoavat
useat yliopistot. Tutkittu ja pohdittu ilmiötä on myös.
Entä miten se näkyy professorien elämän käytännöissä?
Tämä teksti perustuu suomalaista markkinoinnin
tieteenalaa käsittelevään väitöskirjaani. Haastattelin
työtäni varten 31 markkinoinnin opettajaa ja tutkijaa,
joista valtaosa oli professoreita. Haastattelut kattoivat
laajan alueen akateemista työtä, josta tässä keskityn
jatkuvien, näennäisten ja hallitsemattomien
muutoksien aiheuttamaan voimattomuuteen, joka tuli
esiin valtaosassa haastatteluja.
Kasvoton hallintotaho
Mikään poikkeuksellinen havainto ei ole se, että hallintoon
liittyvät työt vievät aina vain isomman osan
professorin työajasta. On loputon määrä kehitystyöryhmiä
joiden kokouksissa aikaa kuluu. On mittaamaton
määrä kaavaketta, kyselyä ja raporttia täytettäväksi
ja lähetettäväksi edelleen.
Tämän kehitystyön, johon professori itse osallistuu,
tulokset vaan eivät itse työn arjessa näy. Harva
kokee ne mielekkäiksi tai tarkoituksenmukaisiksi,
mutta toteuttaa silti itseltään edellytetyt toimet pyydetyllä
tavalla.
Ihmekö siis tuo, että professorit kokevat työssään
niin voimattomuutta kuin turhautumista. Hallinnollisia
uudistuksia tuottaa taho, joka kysyy asianosaisten
mielipidettä lähinnä näennäisesti – jos ollenkaan.
Parjatussa tulosjohtamisessa on hyvätkin puolensa,
mutta se ei lisää opetushenkilökunnan mahdollisuuksia
johtaa yksikön toimintaa näkemyksensä mukaiseen
laatutasoon. Huonosti motivoitunut osa-aikaopiskelijakin
on valmistuessaan osa tulosta, ja sellaiseksi
joskus jopa autettava.
Tämän tulosmittarin puolestaan on päättänyt jokin
muu taho, kuin opetushenkilökunta, joka mieluummin
laskisi työpanoksiaan esimerkiksi opetuksensa
tuottamien opintoviikkojen perusteella. Tämä
mahdollistaisi myös sivuaineopiskelijoiden suorituksien
näkymisen täysimääräisinä, ja lisäisi edelleen
opiskelijoiden liikkuvuutta aine- ja tiedekuntarajojen
yli.
Jo valmiiksi haasteellisen
yhteistyön
mahdottomuuden siunaa
samainen tehokkuuslaskenta.
Jokaisen
käytetyn hetken tulee
mieluiten tuottaa jotakin
mitattavissa olevaa,
eikä yhteistyössä
aina ole yksiselitteistä
kenen piikkiin yksittäinen
suorite laitettaisiin.
Siksi yhteistyöhön
lähdetään varovasti,
kumppania epäillen, ja
valmiina vetäytymään.
UPJ – yliopistojen
uusi palkkausjärjestelmä
– on lisännyt johtajuuden
hämärtymistä
entisestään. Yliopistoon
väkisin runnottu
ja huonosti sopiva järjestelmä
aiheuttaa absurdeja tilanteita joissa toinen
on leikkivinään esimiestä henkilölle jonka työtä hän
ei välttämättä ole kykenevä, saati halukas, arvioimaan.
Kenenkään palkkaa ei voi laskea, mutta ei nostaakaan
koska lisärahaa palkkoihin ei ole.
UPJ:sta ovat taloudellisesti hyötyneet ilmeisesti
ainoastaan järjestelmää valmistelleet, ja sittemmin
kaikki ne jotka kykenevät ymmärtämään miten siirtymävaiheiden
ylimenot sekä henki- ja vaatilisien
imaginäärimatematiikka konkretisoituu itse kunkin
palkkapussissa.
Uuden yliopistollisen tulosjohtamisen motivoivin
osa lie palkkakuitti, jossa lukee kuinka paljon palkkaa
pitäisi maksaa, mutta jota työntekijä (useimmiten
määräajaksi palkattu) saa vielä jokusen tovin
odottaa. Esimiestä puolestaan epäilemättä motivoi
“neuvotella” palkkauksesta tilanteessa, jossa kädet
ovat joka tapauksessa jo sataprosenttisesti tiettyyn
tasoon sidotut.
Yliopisto – epänormaali työpaikka
Professori saattaa myös työskennellä päivittäin ihmisten
kanssa, joiden käytökseen hänen tekisi mieli
reagoida kuten – erään haastateltavan sanoin – normaalissa
työpaikassa tehtäisiin. Kiinnittämällä huomiota
siihen, että aamulla tervehditään, ja että kokonaisuudesta
pitäisi ihan jokaisen kantaa vastuuta.
Yliopistomaailmassa yksittäinen ura menee
useimmiten yhteisten tavoitteiden edelle. Tähän ajattelumalliin
kannustaa
jo Suomen Akatemian
rahoitus, joka edellyttää
rahoituksen saaneen
jättävän kaikki aiemmat
sitoumuksensa
niille sijoilleen ja ottavan
tarjotun tutkijapaikan
vastaan silloin kuin
se tarjotaan – ei sitten
kun aiemmat, moneen
muuhun vaikuttavat
projektit ja hankkeet
on saatettu siihen pisteeseen
että ne voisi
kunnialla jättää.
Managerialistisesti
johdetussa yliopistossa
on iso perusongelma.
Yritysmaailmassa, josta
uudet johtamisen
työkalut on lainattu,
tiedetään mitä tuotetta
tai palvelua tuotetaan, myydään ja kehitetään. Yliopiston tuote on epäselvä.
Yrityksen täytyy myös tietää, millä resursseilla
tuote saadaan aikaiseksi, ja sitouttaa henkilökunta
kantamaan vastuunsa tavoitteen toteuttamiseksi. Yliopiston
tavoite ei kuitenkaan ole yhteinen, joten resursseihinkaan
ei tarvitse yksittäisen työntekijän sitoutua,
saati kantaa niistä vastuuta.
Dekaania tai laitoksen johtajaa kiinnostaa saada
kokonaistulos mahdollisimman kauniiksi, mutta hänellä
ei ole keinoja motivoida ns. alaisiaan täyttämään
asetettuja tavoitteita, joiden syntymekanismi myös on
muulle henkilökunnalle hämärän peitossa. Yksittäistä
opettajatutkijaa kiinnostanee eniten pätevyyden
osoittaminen henkilökohtaisella tasolla.
UPJ ja tulosjohtaminen ovat olleet hyvää tarkoittavia
yrityksiä ryhdistää ja tehostaa yliopistojen toimintaa.
Kummatkin kärsivät kokonaiskuvan puutteesta
ja aiheuttavat pateettisia näennäistoimintoja.
Uusi yliopistolaki toivottavasti tuo mukanaan
vastuun lisäksi myös vapauden pyrkiä kohti asetettuja
tavoitteita parhaaksi katsomalla tavalla, käyttämällä
annettuja resursseja viisaasti ja yhteisöä kuunnellen.
Vasta silloin voidaan alkaa puhua akateemisesta
johtajuudesta. Sitä odotellessa pikemminkin
johtamisen imitoinnista.
Teksti: Emma Vironmäki
FT, tutkija Turun kauppakorkeakoulu
Kuvat: Timo Jakonen
Emma Vironmäki
• Synt. 14.9.1966 Espoossa
• Avioliitossa, 2 lasta (1998 ja 2001)
• Koulutus: Ylioppilas (Helsingin Rudolf Steiner
-koulu) 1986; Elintarviketiet. maisteri (HY) 1996;
Elintarviketiet. lis. (HY) 2003; Filosofian tohtori (ÅA)
2007
• Muita opintoja: Tiedotusoppia (1987, Laajasalon
krist. opisto), Italian kieltä (1986, Istituto Dante
Alighieri, Milano), Ranskalaisen keittiön perusteet
(1990, Le Cordon Bleu, Pariisi)
• Aiempia työpaikkoja: Valokuvamalli, Paparazzi
Oy 1983-1990; Ravintola-alan töitä 1987-1995; free
lance -ruokatoimittajana 1989-1994
• Tutkijana: Tampereen yliopisto 1996-1998 ja
2003-2004; Helsingin kauppakorkeakoulu 2000-
2001; Helsingin yliopisto 2001-2003, Åbo Akademi
2004-2007; Turun kauppakorkeakoulu 2007-
• Harrastukset: Jooga, steppi, talvisin erilaiset
hiihtolajit |