Onni omissa käsissä

Meille on kerrottu, että yliopistojen elämisen edellytykset ovat aiempia olennaisesti paremmat, kun on saatu autonomiaa. Onni on siis yliopistojen omissa käsissä, eli ne pakotetaan olemaan vapaita.

Itsehallinto eli autonomia tarkoittaa sananmukaisesti omalakisuutta. Organisaatio on siis autonominen, kun se itse (auto) säätää sisäistä toimintaa koskevat lakinsa (nomoi). Tässä suhteessa autonomia jättää paljon toivomisen varaa.

Yliopistolaki ei tietenkään ole yliopistojen itsensä laatima, vaan eduskunnan käsialaa, niin kuin pitääkin. Juuri kun yliopistojen rahoituksesta oli saatu aikaan toimiva malli, maan hallitus jäädytti valtion budjetista tulevan yliopistorahoituksen puoleksitoista vuodeksi. Kansainvälinen talouslama, joka vei mukanaan pienen Suomen, osui hankalaan aikaan. Se vaikeutti peruspääomien keräämistä, ja maan hallitus vetoaa lamaan rahoituksen jäädyttämisessä.

Tänä syksynä eduskunta tarkastelee, pitäisikö yliopistolakia jotenkin muuttaa. Näinhän lain säätämisen aikaan päätettiin. Mielestäni pitäisi. Laissa on monia puutteita, kuten myös lain nojalla säädetyissä alemmissa normeissa.

Yliopiston päätöksenteossa hallituksen rooli on korostunut samoin kuin liike-elämästä lainattu pystysuora johtajavetoinen linjaorganisaatio kautta koko koneiston. Mitä jos jaettaisiin valtaa kansalle?

Mutta Paavo Haavikko kysyi viisaasti Aulis Sallisen Ratsumies-oopperan libretossa: Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa? Kansaa pitäisi edustaa monijäseninen vaaleilla valittu itsehallinnollinen toimielin. Yliopistojen pitäisi olla organisoitu kuntien tapaan, jolloin hallitus olisi vastuussa tekemisistään valtuustolle. Muuten ei itsehallinto toteudu.

Eikä tässä ole mitään pelättävää: harvoinhan kunnanvaltuustot antavat kenkää kunnanhallituksille — ja kun antavat, niin kaipa siihen on silloin syytäkin.

Koska yliopisto ei ole yhtiö eikä sitä johdeta osakeyhtiölain mukaan, sen hallitus tarvitsee vastapainon. Eihän siinä ole tolkkua, että hallitus istuu määräajan ilman että kukaan tai mikään pääsee sen päätöksiä kyseenalaistamaan. Yliopistojen olomuoto on kuitenkin epämääräinen: tujaus yhtiömäistä pomottamista, ripaus kansanvaltaa, ja termistö lainattu sekaisin academian, parlamentarismin ja byrokratian diskursseista.

Paremman puutteessa yliopistokollegio toimii nyt eräänlaisena edustuksellisena keskustelukerhona. Sen valtaa on vahvistettava. Yliopistokollegio voisi aivan hyvin hyväksyä strategian, toimintasuunnitelman ja talousarvion. Samoin johtosääntöjen vahvistaminen pitäisi olla tämän ”kansan” käsissä. Hallituksen ja kollegion säännöllisten tapaamisten pitäisi perustua lakiin, niin kuin parlamentarismissa on tapana. Säätiöyliopistossa on samalla tavalla lisättävä yhteisen monijäsenisen hallintoelimen asemaa ja valtaa.

Entäpä sitten palkkatiedot? Luulen, etteivät edes Yhdysvaltojen tai Venäjän ydinaseiden laukaisukoodit ole niin tarkkaan salattuja kuin Suomen yliopistojen palkkatiedot. Miksi? Itsehallinnollisen yliopiston palkkatiedot on säädettävä julkisiksi, ja tämä koskekoon kaikkia lisiä ja bonuksiakin.

Yliopisto voi parantaa henkilöstön vaikutusmahdollisuuksia myös omilla päätöksillään. Hyvässä yliopistossa rekrytointipäätöksiä ei tehdä kabineteissa, vaan henkilökunnan edustajat ovat mukana päättämässä sekä tärkeimmistä rekrytoinneista että toimintasuunnitelmasta ja talousarviosta.

Myös laitos- ja projektihallinnossa pitäisi ihan aidosti siirtyä päällikkövallasta kollegiaalisempaan suuntaan. Onnihan on autonomisen yliopiston omissa käsissä.

Tapani Kaakkuriniemi
puheenjohtaja,
Tieteentekijöiden liitto

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2