Huippujen rekrytoinnista

On vaikea olla eri mieltä siitä, etteikö professorien rekrytointi olisi yksi tärkeimmistä prosesseista yliopistolla. Erinomaiset professorit ja lahjakkaat ja motivoituneet opiskelijat muodostavat perustan laadukkaan tiedeyhteisön toiminnalle.

Viime vuosina on erityistä huolta kannettu siitä, että rekrytointimenettelyn hitaus olisi esteenä todellisten ”huippujen” rekrytoinnille yliopistoihin. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Monet tekijät — palkkauksesta ja muusta resursoinnista ja perhetilanteesta Suomen maantieteelliseen sijaintiin — vaikuttavat siihen, kuinka vetovoimainen Suomen yliopistolaitos on erityisesti ulkomaalaisille (huippu)hakijoille.

On aiheellista pysähtyä pohtimaan, mitä voitaisiin tehdä tilanteen parantamiseksi. Osa yliopistoista on reagoinut tilanteeseen tarjoamalla lääkkeeksi lisää valtaa johtajille rekrytointien eteenpäinviemisessä. Lääke on kuitenkin osoittautunut ongelmalliseksi.

Yliopistouudistuksen myötä introdusoitu johtajavaltaisuus ja sen kääntöpuolena syntynyt demokratiavaje ovat vähintäänkin osasyyllisiä työilmapiirin heikentymiseen yliopistoilla. Johtajavaltaisuus voi myös tuottaa rekrytointituloksista, joissa professorin nimittämisen perinteiset laatukriteerit kuten tieteellinen eksellenssi on sivuutettu kokonaisvaltaisen ”sopivuusharkinnan” tieltä.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa eräässä professorin tehtävän täytössä on sivuutettu kaikkien asiantuntijoiden yksimielisen kannan vastaisesti tehtävän hakija, jonka opetustaito oli myös hakijoista selvästi paras.

Samoin on ollut nähtävissä yrityksiä laajentaa kutsumismenettelyn käyttöalaa madaltamalla kutsuttavalta edellytettyä kiistatonta tieteellistä pätevyyttä.

Tämän valitseminen veisi todelliseen professuurien laatuvaatimusten alennusmyyntiin ja olisi aikaisempienkin kutsumiskokemusten valossa epäedullinen erityisesti naispuolisille hakijoille. Samalla yliopistollisiin rekrytointeihin elimellisesti kuuluvan akateemisen kilpailun ala kaventuisi.

Vakavampi kysymys on kuitenkin se, millaisen signaalin nykyinen professorien rekrytointijärjestelmä antaa nuorille tutkijoille, niin uraansa aloitteleville kuin jo postdoc-tasolle edenneille?

Ei ole tavatonta kuulla nuorten tohtorinkoulutettavien kysyvän, kuinka paljon aikaa tulisi uhrata tutkimuksen tekemisen ohella yliopistopedagogisten taitojen kartuttamiseen, johtamiskoulutukseen ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen? Mikä on siis oikeasti kaikkein tärkeintä yliopistolla?

Minusta tärkeintä on mahdollisimman laadukas tutkimus, jonka varaan myös korkeatasoinen opetus rakentuu.

Kaikkein kriittisin kysymys nuorten tutkijoiden näkökulmasta liittyy kuitenkin johtajavaltaisuuteen, riippuvuuteen nimittäjästä (tehtävään ottajasta) eli tiedekunnan tai laitoksen johtajasta. Työsuhteen jatkuvuuteen voivat vaikuttaa tutkimuksellisen koulukuntaisuuden (yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä) ohella esimerkiksi tutkijan näkemykset olemassa olevasta hallintojärjestelmästä ja sen toimivuudesta. Tätä kautta johtajavaltaisuus voi lamauttaa niin kriittistä tutkimusta kuin akateemista keskusteluakin.

Siten johtajavaltaisuuden vahvistamisen seuraukset voivat olla tuhoisia yliopiston ydintoiminnoille. Mikään puu ei kuitenkaan kasva taivaisiin ja yhdessä toimien yliopistoilla olisi mahdollisuus korjausliikkeen käynnistämiseen.

Jos se on utopiaa, olisi vähintäänkin syytä monipuolisesti ja kriittisesti tarkastella nykyisen rekrytointimenettelyn ongelmia, joihin voidaan monin tavoin puuttua ilman johtajien vallan kasvattamista.

Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori,
Helsingin yliopisto

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 12