Kirja-arviot
Kannattaako korkeakoulutus? Tätä ovat kysyneet monet poliitikot ja talouselämän edustajat ja nyt sitä kysyvät yliopistolaiset ja muiden korkeakoulujen edustajat itse. Tosin he eivät tarkoita kannattavuudella pelkästään korkeakoulujen tuottamaa taloudellista voittoa, vaan myös muita tärkeitä asioita, jotka pitävät tutkimusta ja opettamista liikkeessä. Kannattaako korkeakoulutus? -kirja tuokin esiin paradoksin, että pelkkä taloudelliseen kannattavuuteen tuijottaminen saattaa heikentää kannattavuuden muita puolia, kuten motivaatiota, sujuvaa yhteistyötä ja -henkeä ja etenkin — uusien innovaatioiden alkujuurta — vakavaa totuuden tavoittelua. Toisaalta kirjan monissa artikkeleissa tarkastellaan aika spesifejä aiheita, jotka eivät hevin avaudu ulkopuoliselle ja joista osa liittyy vain ohuesti varsinaiseen teemaan. Näin kirja ja sen esiin nostamat epäkohdat eivät aina välity ymmärrettävästi niille, joiden käsissä kirjan tulisi kulua. Toki kirjasta löytyy myös selväsanaisia ja kaikkia puhuttelevia pohdintoja korkeakoulujen kannattavuudesta ja kannattamattomuudesta. Suurin ongelma on etenkin yliopistot — vapaan ja luovan työn kehdot — halutaan muuttaa ylhäältä ja ulkoapäin johdetuiksi laitoksiksi. Uskotaan että näin korkeakoulut muuttuvat tehokkaiksi tiedontuotantolaitoksiksi. Vastineeksi niille luvataan rahaa, mainetta ja asemaa kansainvälisen rankinlistan huipulla. Kirjassa kuitenkin korostetaan niin opetuksen kuin tutkimustyön sisäisiä arvoja ja kannustimia — työn mielekkyydestä ja moraalisesta motivaatiosta kumpuavaa kannustusta. Sillä sisäinen edeltää ja ilmentää aina ulkoista. Huippututkijoita ja -tuloksia ei synny julistamalla ja juhlapuheita pitämällä, eikä edes hienoilla videoluokilla ja tiedepuistoilla ja runsailla palkankorotuksilla ja ansiomitaleilla. Ei etenkään silloin kun samaan aikaan valvontaa ja standardisointia, pätkätöitä ja byrokratiaa lisätään. Ulkoiset pakot ja kannustimet sopivat tehtaisiin — jos niihinkään — mutta yliopistoissa ainoa toimiva pakko on sisäinen, luomisen pakko. Kannattaako korkeakoulutus? -kirjassa ei tule esiin juuri mitään uutta, mutta toisaalta uuden yliopistolain läpimenon jälkeen on ehtinyt ilmestyä jo useampikin yliopiston tilannetta kartoittava ja ruotiva teos. Tämän kirjapinon pelkkä olemassaolo jo kertoo siitä, että näyttävien kulissien pystyttäneiden poliitikkojen ja talouselämän edustajien kannattaisi kurkistaa myös niiden taakse, ja yhdessä yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa päivänsä viettävien ihmisten kanssa keskustella, mitä niissä todella tapahtuu ja mitä asioille voisi tehdä. Pekka Wahlstedt
Professori Katarina Eskola kertoo, että hänen ryhtyessään kirjoittamaan elämäkertaa äidinisästään Edvard Eklundista vaikutti, että tämän perheen alkuvuosista pääkaupungissa oli niukasti tietoa. Tietoa löytyi yllättäen lapsen päiväkirjoista, siis professorin äidin Elsa Eklundin (myöh. Enäjärvi-Haavio, 1901 – 1951), joka on uusimman kirjan päähenkilö. Eskola on luonut äitinsä nuoruusvuosien päiväkirjojen perusteella monipuolisesti kommentoidun ja elävän kuvauksen 1910-luvusta pääkaupungissa. Professori käy lyhyesti läpi äitinsä elämänvaiheita: hänen aktiivisuutensa Ylioppilaslehdessä, Akateemisessa Karjala-Seurassa ja Tulenkantajissa sekä vihdoin tien kansanrunoustieteen tohtoriksi ensimmäisenä naisena maassamme vuonna 1932. Nuoruuden luonteva monikulttuurisuus ja myönteinen asenne ruotsin ja venäjän kieleen vaihtuivat hänellä sittemmin suomalaisuuden kiihkoilevaksi korostukseksi, niin kuin monella muullakin. Mutta ennen kuin näin pitkälle oli päästy, oli pyrittävä oppikouluun. Eskola muistuttaa, että tämä tapahtui aikana, jolloin väestöstä alle kymmenen prosenttia aloitti keskikoulun ja vain pari prosenttia kävi lukion. Teoksen nimi selittyy sillä, että Eklundit asuivat Kalliossa, jossa liikemiesisän maitokaupat sijaitsivat, mutta Elsan koulu, Uusi yhteiskoulu oli Kruununhaassa. Yhteiskuntaluokkarajana toimineen Pitkänsillan yli tyttö käveli aamuin illoin. Päivittäin neiti Eklund ei tee merkintöjä; menee kuukausi(a) kin väliä koulunkäynnin, lomien, kasvienkeruun ja simpukoiden pyydystyksen kertomisessa. Kansalaissotaa oli kestänyt pari kuukautta, kun Elsa Eklund uskoutui asiasta päiväkirjalleen. Hieman kylmäävältä tuntuu seuraava lause 16-vuotiaan kynästä: ”Ampumiseen on jo tottunut.” Tämä tarkoittaa ammuskelun ääniä, ja nuorihan kestää usein paremmin kuin vanha. Tuleva tasa-arvonainen ei julistanut aatettaan sota-asioissa vaan arveli käytännönläheisesti, että punakaartin naiset ovat vaarallisimpia, kun ovat tottumattomia aseen käsittelyssä. Vaikkei koululais-Elsan valkoismyönteisestä asenteesta ole päiväkirjan lehdillä epäilystäkään, hän elokuussa velvollisuudenomaisesti häpeilee sitä, että kirjoitti sodan aikana niin ”vaaleanpunaisesti”. ”Eikö köyhälistöllä ole ollut syytä nousta taisteluun? Mitä parempia ihmisiä ovat ne, joiden vanhemmat sattuvat olemaan rikkaita kuin ne, joiden vanhemmat ovat köyhiä ja eikö ole huutavaa vääryyttä se, että edellisillä on mahdollisuus helposti päästä eteenpäin maailmassa - -. Eivätkö kaikki ihmiset ole tasa-arvoisia?” Näin Elsa oli kirjoittanut huhtikuussa ja lisännyt, että parannuksia täytyy saada aikaan sitten kun valkoiset voittavat. Eskola on liittänyt mukaan oman lukukokemuksensa. Elsa Eklundin lyhentämättömiin päiväkirjoihin nivoutuvat Eskolan taustoitukset (kuten valaiseva esitys Uudesta yhteiskoulusta) sekä analyysi. Tekijä vertailee äitinsä merkintöjä muun muassa Juhani Ahon päiväkirjoihin samalta historialliselta keväältä. Professori päättelee, että kansalaissodan aikainen oivallus yhteiskunnallisesta tasa-arvosta jätti jälkensä hänen äitinsä myöhempään toimintaan. Myös nuoren Elsan rakkauselämästä tuore kirja antaa seikkaperäistä tietoa ja kumoaa entisiä, piintyneitä käsityksiä. Esko Karppanen
Tieto on tämän päivän työelämässä keskeisessä roolissa", toteaa PsyM , johdon ja esimiesten valmentaja Jarkko Rantanen. Yliarvostamme tietoa ja aliarvostamme tunnetta, omaksi ja työyhteisömme häviöksi. Tutkimusten mukaan ylempiin sosioekonomisiin luokkiin kuuluvat ihmiset tunnistavat keskimääräistä huonommin muiden tunteita kuin alempiin sosioekonomisiin luokkiin kuuluvat. "Ylempiin sosiaaliluokkiin kuuluvien kannalta on valitettavaa, että juuri tuo kyky tunnistaa muiden tunteita on yksi niistä tunneälyn kompetensseista, jotka parhaiten ennustavat menestymistä erilaisissa tehtävissä", Rantanen toteaa. Monesti tunteet luokitellaan yksinkertaisesti positiivisiksi ja negatiivisiksi. Rantasen mukaan kuitenkin kaikki tunteet palvelevat elämää. Ottamalla negatiiviset tunteet vakavasti saamme tärkeätä tietoa, mikä mahdollistaa kehittymisen ja uudet ideat. "Negatiiviset tunteet ovat mielen kipua. Jos kunnioitat kipua, se voi viedä sinut odottamattomiin suuntiin. Kipu voi tehdä sinusta sisukkaamman tai nöyremmän. Se riisuu sinulta harhaluulon, että voisit pienellä järjelläsi tietää ja hallita kaikkea. Negatiivisiin tunteisiin sisältyy paljon positiivisuutta", Rantanen avartaa näkemystämme. Rantanen käsittelee kirjassaan lukuisia eri tunteita ja tuo esiin uutta tärkeätä tietoa. "Uteliaisuus on yksi ensimmäisistä tunteistamme. Se on voima kaiken tieteellisen kehityksen takana", Rantanen kirjoittaa. "Uteliaisuus voi vaikuttaa onnellisuuteesi, terveyteesi ja jopa elinikäsi pituuteen. Myös työelämässä uteliaisuudella on huikeita vaikutuksia. Se lisää motivaatiota, rikkoo rajoja ja lähentää ihmisiä, edistää tiedon hankkimista ja uusien innovaatioiden syntymistä." "Eräässä tutkimuksessa seurattiin kahtatuhatta 60—86-vuotiasta henkilöä viiden vuoden ajan. Uteliaisuus selitti kaikista parhaiten sen, ketkä tutkituista henkilöistä olivat elossa tarkastelujakson päättyessä. Edes ikä, elintavat ja sairaudet eivät vaikuttaneet yhtä paljon kuin uteliaisuus", Rantanen yllättää uudella tiedolla. Uteliaisuus lisää motivaatiota myös syventämällä ja kirkastamalla motivaation syitä. On esimerkiksi todettu, että ihmiset onnistuvat paremmin esim. laihduttamisessa, jos he ensin kysyivät itseltään ”miksi?” Miksi kysymys oikeassa tilanteessa avaa mieltä, auttaa näkemään syvempiä syitä ja löytämään yllättäviäkin näkökulmia. Rantasen kirja on täynnä mielenkiintoista asiaa, mutta nostan esiin vielä yhden tärkeän. Tunteet vaikuttavat suorituskykyymme sitä kautta, laajentaako tunne ajatuskykyämme vai kapeuttaako se sitä. Vihaisina käsittelemme tietoa pinnallisesti, surullisena yksityiskohtaisesti ja uteliaana ajattelu syvenee, kun etsimme uusia näkökulmia. Yleisesti ottaen positiiviset tunteet saavat meidät katsomaan suuria kokonaisuuksia, negatiiviset tunteet kapeuttavat ajattelua ja saavat meidät keskittymään yksityiskohtiin. Johtavassa asemassa olevalle tunneälykkyys on äärimmäisen tärkeätä. "Kuvittelemme, että tunteemme ovat yksityisasiamme, ne eivät muille kuulu ja muut eivät niistä tiedä. Mutta asia ei ole näin. Tunteesi ja tapasi käsitellä niitä leviävät sosiaalisessa verkostossa kuin tuli kuivassa metsässä", Rantanen kirjoittaa. Tuula-Maria Ahonen
|
