Pääkirjoitus 4.11.2014

Yliopisto paraati- ja varjopuolelta nähtynä

Maksim Gorki kuvaa omaelämäkerrall isen trilogiansa kolmannessa osassa Moi universitety (suom. Nuoruuteni yliopistot) naturalistiseen tyyliin elämäänsä 1800-luvun loppuvuosikymmeninä, jolloin hän pyrki yliopistoon Volgan varren kaupungissa. Yliopistoon pääsy ei onnistunut, ja akateemisten opintojen sijasta Gorki päätyi leipomotyöhön, mutta joutuikin siellä tekemisiin radikaalien opiskelijoiden kanssa, joiden opintopiireistä hän sai paljon ajattelemisen ja epäilyn aihetta. Tätä aikaa Gorki pitää puuttumaan jääneen yliopistosivistyksen korvikkeena, ja sen hän katsoo myös radikalisoineen omaa kirjoittajan eetostaan.

Suomalaista yliopistouraakin voidaan tarkastella sekä paraatipuolelta että nurjalta puolelta. Julkisivun puolelta katsottaessa yliopisto merkitsee uran mahdollistajaa. Sen kautta on saatu paitsi palkkatyötä, myös haasteita, ja uusien tutkimuskysymysten ratkaisut ovat tuoneet tutkijalle näkyvyyttä ja kuuluvuutta.

Toisen näköalan tarjoavat yliopistolaisten risaiset työurat. Vakituisen tai puolivakituisen henkilökunnan lisäksi yliopiston liepeillä on myös ihmisiä ja heidän akateemista toimintaa, joka ei aina näy, kun tuloksia ja saavutuksia lasketaan tietokantaan.

Aina on niitä, joiden hiljattain päättynyt määräaikainen työsuhde muutti heidät dropouteiksi, pudokkaiksi, jotka nyt etsivät uutta rahoitusta osallistumalla apurahabingoon. Leipomoon harva työpudokas kuitenkin ajautunee; kun ei ole hygieniapassia, ei ole pätevyyttä sillä alalla.

Urapolkujärjestelmää on käytetty Suomen yliopistoissa varsin vaatimattomasti. Se suosii uransa alkuvaiheessa olevia tutkijoita, mutta varttuneempien tutkijoiden mukaan pääsy välitasoilta on hankalaa ja usein mahdotonta. Toisaalta urapolulta putoaminen on kuin urheilukisojen cup-otteluissa hopeamitalin tai nelossijan saaminen: se on aina tappio. Kunniallinen exit-väylä puuttuu.

Hiljattain käydystä eläkeikädebatista ei pitäisi yliopistoväelle jäädä huonoa omatuntoa: keskimääräinen eläkkeellejäämisikä on jo nyt yli 65 vuotta, ja professoreilla yli 67 vuotta. Toivottavasti tehdyillä normatiivisilla ratkaisuilla ei hävitetä kannustimia toimia työssä mahdollisimman pitkään.

Mutta mitä tehdä hyväkuntoisille ja työhaluisille yliopiston eläkeläisille? Jos tieteellinen pätevyys riittää, he voivat solmia tutkija- tai dosenttisopimuksia. Mutta tutkimushankkeita eläkeläinen ei saa olla vetämässä. Kummallista. Ei siis ihme, että monet olosuhteiden pakosta eläkkeelle siirtyvät ja työpudokkaat perustavat osuuskuntia, joiden tarkoituksena on tutkimuksen harjoittaminen. Osuuskunnan kautta kansainvälisen hankkeen vetäminen on sallittua eläkeläisvoiminkin.

On niitäkin, jotka näkevät, että työuraa ei yliopistossa avaudu. Jotkut heistä vetäytyvät pois ja hakeutuvat "oikeisiin töihin", jotkut perustavat toiminimen tai yhtiön ja hakevat sitä kautta rahoitusta säätiöiltä tai pyrkivät solmimaan yritysten kanssa sopimuksia, jotka antavat leivän kovassa kilpailussa.

Mitä asialle voisi tehdä? Gorki pohti, miksi nujerretut ihmiset eivät toimi yhdessä vaan kilpailevat toisiaan vastaan. Tappelevatkin. Yliopiston pitäisi olla taimitarha, jonka liepeillä orasta ja rönsyä nousee pintaan. Puutarhurin ei tulisi kitkeä kaikkea puutarhan strategiaan sopimatonta kasvua pois vaan kannustaa kaikkia toimimaan osana yhteisöä.

Entäpä jos yliopistot olisivatkin osuuskuntia? Niissä voisi olla tiedekuntia ja työhuonekuntia. Tähän tarvittaisiin vain kevyt lainmuutos, ja tämän muodon luulisi tehostavan paitsi tieteellisiä ponnisteluja myös toteuttavan kansanvaltaa nykyistä paremmin.

Tapani Kaakkuriniemi
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden Liitto

• Painetussa lehdessä sivu 2