Vapaus ja kolme tehtävää

Vuoden tieteentekijä Kimmo Svinhufvudin mielestä yliopiston parhaat puolet ovat vapaus ja tutkijaopettajan monipuolinen toimenkuva. Vapauden suojelemiseksi kannattaa tehdä työtä.

Tieteentekijöiden liitto valitsi Vuoden tieteentekijäksi filosofian tohtori Kimmo Svinhufvudin. Hän toimii äidinkielen yliopisto-opettajana Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Liitto arvostaa Svinhufvudin työtä yliopistoopetuksen kehittäjänä. Hän on omalla esimerkillään vaikuttanut suuresti opiskelijoiden motivaatioon ja opiskelutaitoon. Svinhufvud pitää suosittuja Gradutakuu- ja Tohtoritakuu -blogeja.

Nimitys julkistettiin Opetus — välttämätön hyvä? -seminaarissa 13. lokakuuta. Julkistuksen yhteydessä pitämässään erinomaisessa puheessa Kimmo Svinhufvud toi esille yliopistoyhteisöön liittyviä haasteita, mutta halusi korostaa yliopistotyön hyviä puolia.

— Niistä ensimmäinen on vapaus. Yliopisto tarjoaa poikkeuksellisen paljon työn sisältöön ja esimerkiksi ajankäyttöön liittyvää vapautta. Totta kai vapautta voidaan erilaisilla toimilla rajoittaa, ja vapaus ylipäätään on asia, jonka suojelemiseksi kannattaa tehdä paljon työtä. Silti tosiasia on, että yliopistoopettajalla on hyvin suuri vapaus päättää itse minkälaisia asioita hän opetuksessaan edistää. Arvostan työhön liittyvää vapautta erittäin paljon.

Kimmo Svinhufvudilla on kokemusta myös työpaikoista, joihin ei liity samanlaisia vapausasteita. Kun on ollut kellokortti, osaa arvostaa kokonaistyöaikaa ja yliopistotyötä.

— Ennen paluutani yliopistolle väitöskirjatutkijaksi työskentelin useamman vuoden yksityisellä sektorilla asiantuntijatehtävissä. Olen esimerkiksi todistanut, kuinka ihmisiä irtisanotaan tekstiviestillä tai kuinka yksiköstä irtisanotaan kaikki ulkomaalaiset työntekijät; perusteluna toki käytettiin muita syitä. Samoin olen todistanut kuinka organisaatiomuutoksen myötä ihmisten pitää hakea uudestaan omaa työpaikkaansa. Hankalat ihmiset tai esimerkiksi alaistensa etua ajavat esimiehet jätettiin kätevästi palkkaamatta. YT-neuvottelut järjestettiin ilman ennakkoilmoitusta kesken henkilökunnan virkistyspäivän, sen jälkeen kun alkoholitarjoilu oli jo aloitettu. Neuvottelujen sisältö oli lyhykäisyydessään: ”Kellään ei varmaan ole mitään sanottavaa?”

Kolme hyvin erilaista toimenkuvaa

Vapauden lisäksi toinen yliopistojen parhaista puolista on Kimmon mielestä se, että yliopisto tarjoaa työntekijöilleen kolme hyvin erilaista toimenkuvaa, tutkimuksen, opetuksen ja yliopistohallinnon. Joidenkin mielestä kolme tehtävää voi välillä hajottaa ja kuormittaa liikaa. On kuitenkin poikkeuksellista, että yksi henkilö voi oman työuransa aikana tehdä kolmea näinkin erilaista työtä.

— Jokainen toki ymmärtää, että osaaminen yhdellä alueella ei automaattisesti tarkoita osaamista muilla alueilla. Esimerkiksi hyvä tutkija ei siis automaattisesti ole hyvä opettaja tai hyvä esimies. Silti työntekijän omasta näkökulmasta on suorastaan hienoa, että ihminen voi vaihdella näiden erilaisten tehtävien välillä.

Kimmo tuntee, että oma tutkijaidentiteetti tuntuu vielä hauraalta verrattuna opettajaidentiteettiin.

Vapauden kääntöpuoli

Yliopistotyön vapauteen liittyy myös kääntöpuoli.

— Kun toimenkuvaa ei ole kovin tarkasti määritelty, aina on mahdollista tehdä enemmän. Tutkimusta pitäisi aina tehdä tehokkaammin. Opetusta pitäisi kehittää ja innovoida. Opinnäytteitä pitäisi ohjata enemmän. Rajoja ei oikeastaan ole.

— Kun työ on vapaata ja itsenäistä, työntekijä on entistä enemmän omien sisäisten ääniensä ohjaama. Jos esimerkiksi jollekin meistä mikään inhimillinen ei oikein riitä tai kaikki muut tuntuvat aina paremmilta tai tehokkaammilta, yliopisto ympäristönä saattaa tarjota tällaisille varsin ongelmallisille ajatuksille hieman liian suotuisan ympäristön.

Tohtoritakuu-blogissa Kimmo siteerasi lokakuun alussa Bruce Maun tekstiä Incomplete Manifesto for Growth. (”Growth” ei tarkoita tässä taloudellista kasvua vaan henkistä.) Hän pohti muun muassa sitä, mikä on riittävän hyvää.

— Kun luin Maun tekstiä, kirjoittelin samaan aikaan rahoitushakemusta post doc -tutkimustani varten. Minulla oli valtavat paineet olla ”hyvä”, vaikka samanaikaisesti jossain syvällä ajattelen, etten ole koskaan riittävän hyvä.

Kimmon post doc -tutkimus käsittelee kirjoittamista ja ohjausta opintopsykologin vastaanotolla.

Kirjoittaminen on myös markkinointia

Aprikointi hyvän ja riittävän hyvän välillä on varmaan tuttua kovin monelle yliopistoihmiselle. Kilpailu on todella kovaa – Suomen Akatemian post doc -hakemusten läpimenoprosentti on yhdeksän. Mitkään puutteet eivät ole sallittuja. Loistavia tutkimusaiheita jää rannalle.

Nykyään yhä suuremman merkityksen saa hakemuksen kirjoittamisen taito. Kimmo opettaa kirjoittamista ja on tehnyt Kokonaisvaltainen kirjoittaminen -kirjan. Kirjoittamisen laadun merkitys ei ole ainakaan vähenemässä, ei missään työssä.

— Rekrytoijille voi sanoa ohjeeksi, jos on kaksi tasaväkistä hakijaa, ota se, joka kirjoittaa paremmin. Remonttitöiden tekijät saattavat valita jopa sähkö- tai putkimiehen sen perusteella, kumpi osaa paremmin vastata sähköpostiin.

Kirjoittaminen ja markkinointi liittyvät toisiinsa. Tämä pätee myös tieteellisiin hakemuksiin.

— Monet yliopistoihmiset karsastavat markkinointia, mutta tämä asenne ei ole nykyaikaa. Blogit ja muu sosiaalinen media, tieteen yleistajuistaminen ovat markkinointia ja liittyvät kirjoittamisen taitoon.

Kimmo pitää tutkimushakemustenkin laatimista eräänlaisena tieteen popularisointia.

Väitöskirjantekijä – parkkeeraa alamäkeen

Tämän lehden lukijoina on monia väitöskirjan parissa puurtajia, jotka varmaan kaipaavat neuvoja työn loppuunsaattamisessa. Myös ohjaajille on apua uusista ideoista. Kimmo vetää Helsingin yliopistossa väitöskirjantekijöille yhden kurssin vuodessa. Tohtoritakuu- blogin kautta monet saavat käytännön ohjeita ja vertaistukea. Tohtoritakuu-kirjan pitäisi ilmestyä vuoden alussa.

— Konkreettiset vinkit, jotka liittyvät projektinhallintaan ovat blogin luetuimpia juttuja. Yksi neuvo on alamäkeen parkkeeraaminen: jätä vaikka virke kesken, silloin kirjoittamista on helppo jatkaa seuraavana päivänä. Jos on liian into päällä, tulee kiusaus kirjoittaa paljon, joka voi taas kostautua niin, ettei jaksa seuraavana päivänä tehdä yhtään mitään.

Kirjoita aina ensin on myös hyvä vinkki. Istu alas ja naputtele vaikka pari tuntia ennen kuin teet mitään muuta, ennen kuin avaat esimerkiksi sähköpostin.

Epämukavuusalue edistää tiedettä

Kimmo väitteli viime vuonna aiheesta Opinnäytteen kirjoittaminen vuorovaikutuksena: keskusteluanalyyttinen tutkimus graduseminaarien ja gradunohjaustapaamisten vuorovaikutuksesta. Myös oma kirjoitusprosessi tökki välillä.

— Käytä tuottamisen pakkoa — oli aika ajoin ohjenuorana. Pakko on muutenkin välillä ihan hyvä kirittäjä. Nyt on pakko tehdä väitöskirja, nyt on pakko tehdä hakemus. Näitä voi samalla tarkastella mielekkäinä prosesseina oman kehittymisen kannalta.

— Epämukavuusalueille meneminen vie myös tiedettä eteenpäin. Uudet avaukset ja luovuus eivät välttämättä ole kovin kaukana esimerkiksi hakemuksen tekemisestä.

Väitöstilaisuuden lektiossaan Kimmo nosti esille kolme keskeistä graduohjaukseen liittyvää pointtia: palautteen tärkeys, seminaarikeskustelun vähäisyys ja graduohjauskeskustelujen kulku.

Palautteen antaminen on vaikeaa. Pahimmillaan kehuminen on vain esipuhetta kritiikille.

— Jos halutaan yksinkertaistavia ohjeita, mielestäni toimivin on tämä: ”Käytä palautteessa paljon aikaa kehumiseen ja tee myös kehuista yksityiskohtaisia ja analyyttisiä”, opastaa Kimmo lektiopuheessaan.

Graduseminaarien vuorottelurakenne ja osallistujaroolit eivät Kimmon väitöskirjan mukaan edistä kunnon keskustelua. Seminaari on muutenkin vaikea opetusmuoto. Jos keskustelua halutaan lisätä, sen voisi tehdä esimerkiksi pienryhmäkeskustelujen avulla.

Ohjaustapaamisissa dokumenteilla on toisinaan liian suuri ohjaava rooli. Joskus tuntuu siltä, että keskustelu ei ole mahdollista ilman paperien selaamista. Graduohjauksessa voisi enemmän irrottautua dokumenteista.

Kielikeskusten asema ei ole uhattuna

Kimmon opetus- ja ohjausansioista on osoituksena, että hän on ollut Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen vuodesta 2013 lähtien. Opettajien akatemian merkityksen Kimmo näkee verkostona, tiedon jakamisen väylänä ja yhteisönä, jota ei kahlitse mahdolliset hallinnolliset jäykkyydet. (Yhteisöllisyyden tärkeydestä, ks. juttu.)

Opettajien akatemian yhteisiä tapaamisia on muutaman kerran vuodessa, mutta työryhmät kokoontuvat useammin. Kimmo on mukana viestintätyöryhmässä ja pitää yllä akatemian blogia.

Omalle varsinaiselle työpaikalleen yliopiston Kielikeskukselle Kimmo antaa kiitosta tutkimusmyönteisyydestä: opetusta on paljon, mutta tutkimuksen tekemiseen on mahdollista järjestää aikaa. Kielikeskuksessa annettava opetus saa opiskelijoilta runsaasti myönteistä palautetta.

Kimmo ei näe uhkia kielikeskusten olemassaololle.

— Vaikea nähdä, että kielten ja viestinnän merkitys olisivat vähenemässä — päinvastoin. Kun teemme työelämässä oleville alumneille kartoitusta, kaikki tuntuvat kaipaavan enemmän nimenomaan viestinnän ja kielten taitoja.

Tiede tarvitsee yhteisen kielen

Äidinkielen yliopisto-opettajan ja suomen kielen alalta väitelleen kanssa on lopuksi ihan pakko vaihtaa muutaman sana suomen asemasta tieteen kielenä.

— Suomi on maailman mittakaavassa vahva kieli ja voi hyvin. Meillä on elinvoimainen kulttuuri ja kirjallisuus.

— Mutta joku pointti on siinä, että tiede tarvitsee yhteisen kielen. Ja se nyt vaan sattuu tällä hetkellä olemaan englanti. Aikoinaan se oli latina, sitten saksa. Jos englanniksi julkaisemisesta on hyötyä, siihen löytyy kyllä keinot.

teksti Kirsti Sintonen
kuva Veikko Somerpuro

• Painetussa lehdessä sivu 18