Yliopistomallilla innovaatioita ...tai sitten ei

Elinkeinoelämä järjestäisi yliopistot kuin sellutehtaat, opetus- ja kulttuuriministeriö luottaa tiukkaan ja tempoilevaan sääntelyyn. Kumpikaan malli ei toimii, kirjoittaa Petri Mäntysaari.

Cambridgen yliopisto tuottaa huipputason perustutkimusta, joka on houkutellut kaupunkiin tuhansia innovatiivisia yrityksiä. Eräs yliopiston rehtoreista totesi hiljattain The Economist -lehdelle (22.8.2015), että menestyksen salaisuutena on "palkata itseä parempia ihmisiä, antaa heille mahdollisimman vapaat kädet ja mahdollisimman paljon tutkimusrahoitusta, pysyä kaukana ja kerätä sato kymmenen vuotta myöhemmin".

Samat mekanismit pätevät myös Suomessa. Käsitystä yliopistosektorin mekanismeista voidaan kutsua yliopistomalliksi. Yliopistosektorin kyky tuottaa tieteellisiä innovaatioita ja hyödyttää yhteiskuntaa on riippuvainen siitä, mitä yliopistomallia yliopistosektorin ohjaamisessa sovelletaan.

Näyttää siltä, että opetus- ja kulttuuriministeriöllä ja elinkeinoelämällä on väärä käsitys yliopistosektorin mekanismeista. Valitettavasti OKM:n ja elinkeinoelämän mallit ovat jo ehtineet vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen (HS, pääkirjoitus 14.9. ja 18.9.2015).

Kun sama asia toistetaan riittävän monta kertaa, moni rupeaa pitämään sitä totena. Yliopistosektori pystyisi parempaankin, jos tieteellisten innovaatioiden kannalta haitallinen ideologia saataisiin korvattua paremmalla yliopistomallilla.

Elinkeinoelämän malli

Elinkeinoelämä pyrkii järjestämään yliopistolaitosta kuin sellutehdasta (Alahuhta HS 8.8.2015, Tutkimusja innovaationeuvosto 5.11.2014). Tavoitteisiin kuuluu 14 yliopiston muodostaman "pirstaleisen" järjestelmän radikaali uudistaminen. "Päällekkäisyyksiä" halutaan vähentää, ja kunkin yliopiston halutaan keskittyvän vahvuusaloilleen. Suuruuden ekonomian oletetaan toimivan yliopistosektorilla niin kuin sellutehtaassakin: koska isompi kone tuottaa sellutehtaassa enemmän tavaraa pienemmällä porukalla, yliopistojen pienet koneet pitää ajaa alas. Täydellisimmillään tämä kehitys johtaisi siihen, että jokaisella jäljelle jääneistä yliopistoista olisi oma pikku monopolinsa. OKM ja elinkeinoelämä voisivat sitten rahoittajina päättää, mitä tutkitaan.

Elinkeinoelämän yliopistomalli ei edistä tieteellisiä innovaatioita. Jos näissä toimenpiteissä olisi jotain mieltä ja yliopistosektorin innovatiivisuus vastoin oletuksia saataisiin näin nousuun, vastaavia toimenpiteitä olisi varmaankin jo sovellettu kasvuyrityssektorilla. Se kun on vieläkin pirstaleisempi.

Harva kuitenkaan uskoo, että kasvuyritysten innovatiivisuutta lisäisi monenkirjavien pellepelottomien perustamien ja keskenään iloisesti kilpailevien pikkupajojen yhdistäminen alakohtaisiksi kombinaateiksi, joiden rahoitus olisi riippuvainen kulloisenkin ministerin mieltymyksistä ja siitä, miten nopeasti kombinaatin hallinto onnistuu tehtailemaan elinkeinoelämän toivomia vaikuttavuusanalyysejä.

"Päällekkäisyydet" ja "pirstaleisuus" tarkoittavat keskinäistä kilpailua tuloksista. "Keskittäminen" tarkoittaa kilpailun poistamista. Innovatiivisuuteen tarvitaan kilpailua ja vapautta tehdä uusia asioita. Keskusjohtoisuus tappaa innovatiivisuuden. On selvää, että tutkijoiden määrän vähentäminen ei lisää jäljelle jääneiden tutkijoiden tuottavuutta eikä tieteellisten innovaatioiden määrää.

Ministeriön malli

OKM:llä ei ilmeisesti ole omaa yliopistomallia eli käsitystä yliopistosektorin mekanismeista. Toisaalta OKM:n menettelytavat edistävät mallia, jota voidaan kutsua pankkimalliksi, markkinapaikkamalliksi tai vaikkapa Uber-malliksi. Siihen on paradoksaalisesti päädytty keskusjohtoisuudella ja ylisääntelyllä.

OKM ohjaa yliopistosektoria laajasti ja yksityiskohtaisesti. Sääntely on tempoilevaa. Rahoitus perustuu lukuisiin kvantitatiivisiin mittareihin, ja OKM muuttaa rahoituksen pelisääntöjä nopeaan tahtiin. OKM haluaa ilmeisesti vähentää tieteensisäistä kilpailua tutkimustuloksista ja korvata sen kilpailulla ulkopuolisesta rahoituksesta.

Koska yliopistojen rahoitus on lyhytaikaista, yliopistot sijoittavat varansa lyhytaikaisiin projekteihin, joilla saadaan nopeasti aikaan helposti mitattavia tuloksia. Niinpä tutkijoiden työsuhteet ovat useimmiten määräaikaisia ja/tai projektikohtaisia. Yliopistojen henkilökunnasta yli 50 prosenttia on määräaikaisissa työsopimussuhteissa.

Julkaisuja koskevien kvantitatiivisten mittareiden tarkoituksena on saattanut olla Suomen yliopistosektorin kansainvälistäminen, tutkimuksen laadun nostaminen ja sen näkyvyyden parantaminen. Tuloksena on kuitenkin ollut, että yliopiston johto on rahoituksen maksimoimiseksi keskittynyt vääntämään mittareita oikeaan asentoon. OKM saa aikaan parempia lukemia, mutta tutkimuksen taso ja Suomen yliopistosektorin kansainvälinen profiili eivät nouse.

Siihen on syy. OKM päättää siitä, minkälaisiin julkaisuihin yliopistojen rahoitus perustuu. Koska OKM haluaa maksaa eniten artikkeleista, jotka on julkaistu vakiintuneilla tieteenaloilla ja vakiintuneissa ulkomaisissa lehdissä, tuloksena on suurempi määrä juuri tällaisia artikkeleita. Tutkimuksen kansainvälinen profiili ei kuitenkaan nouse, jos Suomen yliopistosektori keskittyy enimmäkseen jo vakiintuneille aloille ja siihen, mitä kaikki muutkin jo tekevät. Tarvittaisiin sellaista uutta luovaa perustutkimusta, jota muualla ei vielä ole.

Uutta luovalle perustutkimukselle ei kuitenkaan ole sijaa ministeriön pankkimallissa. Sellainen perustutkimus vaatisi pitkäaikaista sitoutumista, riskinottokykyä, tiedeyhteisön sisäistä kilpailua tutkimustuloksista ja turvattua rahoitusta. Todella uutta luovalle perustutkimukselle ei ehkä edes ole vakiintunutta tieteenalaa. Sille ei myöskään ole vakiintuneita julkaisukanavia.

Perustutkimuksen puute näkyy jo Suomen taloudessa. Suomeen ei juuri tule ulkomaisia investointeja. Suomi ei saa kilpailuetua tavanomaisten artikkelien tehtailusta, niitä kun tehtaillaan muuallakin. Innovatiiviset yritykset voisivat hyötyä juuri perustutkimuksesta.

Rahoituksen lyhytaikaisuudella ja ministeriön kvantitatiivisilla mittareilla on muitakin seurauksia. Se, mikä voidaan ulkoistaa, on ministeriön mallissa edullista ulkoistaa. Niinpä opetusta ja tutkimusta harjoitetaan enenevässä määrin verkostoissa ilman pysyviä omia työntekijöitä. Opetuksesta tulee silloin bulkkiopetusta, jonka sisältö on identtinen yliopistosta toiseen. Bulkkiopetus ei lisää sen paremmin kilpailua kuin innovaatioitakaan, eikä se myöskään nosta Suomen yliopistosektorin kansainvälistä tasoa.

Bulkkiopetus voidaan toisaalta helposti siirtää nettiin. Nettiopetuksen lisääminen kuuluukin OKM:n nimenomaisiin toiveisiin. On samantekevää, tuottaako netin bulkkiopetuksen yksi vai 14 yliopistoa. Englantilainen the Open University Milton Keynesin kaupungista antaa etäopetusta 100 000 opiskelijalle. Suomalaisen yliopistokoulutuksen noin 167 200 opiskelijan (vuoden 2013 luku, Tilastokeskus) suomenkielinenperusopetus voitaisiin siis teknisesti keskittää vaikkapa Tampereen yliopistoon.

Rahoituksen lyhytaikaisuudesta, yliopistotutkimuksen projektiluonteisuudesta ja ulkoistamiskehityksestä seuraa tutkijoiden jakautuminen kahteen kastiin. Sosiaaliset tyypit erikoistuvat verkostoitumiseen ja rahoituksen keräämiseen. Heistä on tullut jonkinlaisia yliopistoyrittäjiä, jotka toimivat yliopistojen alihankkijoina ja siirtyvät projekteineen yliopistosta toiseen aina sen mukaan, mikä yliopisto tarjoaa parhaimmat edut. Tutkimukseen erikoistuvat tutkijat päätyvät useimmiten omien toiveidensa vastaisesti pätkätöihin.

Pois keskusjohtoisuudesta

Friedrich von Hayek paljasti keskusjohtoisuuden kirot jo 1940-luvulla kirjassaan The Road to Serfdom eli Tie orjuuteen. Keskusjohtoisuus ei yksinkertaisesti toimi. Nykyinen porvarihallitus on todennut hallitusohjelmassaan, että jäykät rakenteet, byrokratia ja ylisääntely pahentavat Suomen nykytilannetta. Hallitusohjelman mukaisiin strategisiin tavoitteisiin kuuluu sen vuoksi myös toimintatapojen muuttaminen turhaa sääntelyä ja byrokratiaa purkamalla.

Koska keskusjohtoisuus ja ylisääntely ovat myrkkyä Suomen yliopistosektorin innovatiivisuudelle ja kansainväliselle kilpailukyvylle sekä myös sille perustutkimukselle, joka voisi houkutella Suomeen laadukkaita investointeja, OKM:ssä olisi aika aloittaa turhan byrokratian purkamistalkoot. OKM:n pitäisi tehdä vähemmän ja antaa yliopistosektorin keskittyä siihen, mitä se osaa parhaiten. Kunnianhimon tasoa olisi toisin sanoen nostettava nimenomaan OKM:n menettelytapojen osalta. Ylisääntely ja keskusjohtoisuus eivät ole vähemmän turmiollisia, vaikka niitä harjoittaisi ministeri, jonka edustama puolue poliittisissa juhlapuheissa nimenomaan vastustaa keskusjohtoisuutta ja ylisääntelyä.

Yliopistosektorin kansainvälisen tason nostamiseen ei ole mitään ihmeellisiä lääkkeitä. Tehdään se, mikä edistää uutta luovaa perustutkimusta. Periaatteessa täällä pystyttäisiin samaan kuin Cambridgessakin. Siihen tarvittaisiin riittävä ja vakaa perusrahoitus, pitkäaikaiset työsuhteet, vapaat kädet, yliopistosektorin sisäinen kilpailu tutkimuksen tuloksista eikä rahoituksesta sekä monimuotoiset rakenteet - eli niitä pirstaleita ja päällekkäisyyksiä. Paremman yliopistomallin tavoitteena pitää olla uutta luova perustutkimus sekä kulttuuriperinnön siirtäminen sukupolvelta toiselle.

teksti Petri Mäntysaari
kauppaoikeuden professori

• Painetussa lehdessä sivu 28