Pääkirjoitus

Yliopistojen pääomittaminen: mitä hyötyä?

Lokakuun tiedepoliittinen leimahdus syttyi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen haastattelusta, jossa yliopistoille luvattiin satojen miljoonien eurojen lisäpääomitus.

Tilanteessa oli viestinnällisiä haasteita. Lännen Median uutinen kertoi täyskäännöksestä aiempaan politiikkaan. Sitä se ei aivan ollut. Paitsi, että pääomitus oli hallitusohjelmassa, löytyi se miljardin suuruisena jo Kokoomuksen eduskuntavaalitavoitteista.

Uutta oli se, että valtion omaisuutta siirrettäisiin yliopistojen taseisiin mahdollisesti selvästi enemmän kuin hallitusohjelman 46 miljoonaa euroa ja meneillään olevan varainkeruun 150 miljoonan vastinraha. Erinomaista ministerin haastattelussa oli perustutkimuksen painotus. Se puuttui aiemmista papereista; Bengt Holmströmin Nobel saattoi tulla juuri oikeaan aikaan.

Pääomitusta verrattiin väkisinkin aiempiin budjettileikkauksiin. Elokuun budjettiriihen aikaan se esitettiinkin kompensaationa. Pinnalla oli kesän 2016 laajalti paheksuttu lisäleikkaus, joka seurasi kilpailukykysopimuksen omituisesta tulkinnasta. Kuten tätä kirjoitettaessa oli jo monesta suusta todettu, mainittujen pääomien tuotoilla ei lähellekään paikata 2015—16 leikkausten iskemää lovea.

Toisaalta yliopistojen pääomittaminen on hieman eri asia kuin juoksevien menojen rahoittaminen. Ja periaatteessa yliopistoille kai voi tehdä muutakin hyvää kuin vain perua kaikki aiemmat leikkaukset.

Jos yritetään erottaa asiat toisistaan ja riisua ylisanat, niin mitä jää käteen?

Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan yliopistoihin investoiminen kannattaa paitsi tieteen, myös koko yhteiskunnan kannalta. Omien pääomien tuotto on tähänkin mennessä tasannut yliopistojen tietä valtiontalouden kivikkoisilla poluilla ja mahdollistanut uusia avauksia. Sen käytöstä päättäessään yliopistot ovat vapaampia kuin tulossopimusneuvotteluissa valtion kanssa.

Sudenkuoppiakin on. Itsenäisyys kasvaa pääomista hitaasti: sijoitusten pitää olla hyviä ja koron kasvaa korolle. Oikea tarkasteluväli on mieluummin vuosikymmeniä kuin vuosia.

Jos sijoitustuotot syödään hengenpitimiksi, mikä oli viime vuoden tilinpäätösten kuva, ei pesämuna kasva. Jos tilanteesta tulee pysyvä, on sijoitustoiminta pian yliopistojen ”neljäs perustehtävä”. Se ei ole ydinosaamista eikä sijoitustoiminnan yleisten riskien vuoksi kestävä ratkaisu. Valtio ei saa ruveta polkemaan tutkintojen, julkaisujen ja muiden suoritteiden hintaa siksi, että joillain yliopistoilla on omaakin rahaa.

Pääomittamisen voi toteuttaa monella tavalla. Nyt sitä sidotaan rakenteelliseen kehittämiseen, mikä kiristää yliopistojen liekanarua valtiosta. Onko muita vaihtoehtoja? Yliopistojen pitäisi pystyä reagoimaan muutoksiin tieteen kentässä. Poliittisen ohjauksen riski on, että tieteen muutosten sijasta yliopistot seuraavat liikaa ohjausviranomaisen linjanmuutoksia. Toivottavasti ministerin sanat perustutkimuksesta elävät hanketta valmistelevassa työryhmässä.

Nyt on myös avoimen keskustelun aika. Jos myöhemmin paljastuisi, että manööverin tarkoituksena on esimerkiksi luoda kahden kastin yliopistojärjestelmä, jossa tutkimuksen ja opetuksen yhteys katkeaa joissain yksiköissä, voi ilmapiiri uudistuksen ympärillä heiketä olennaisesti.

Eikö pääomittaminen olekaan hyvä juttu, lokakuussa kyseltiin. Voi se olla, toivottavasti mahdollisimman hyvä. Jos pahimmat sudenkuopat vältetään, niin edunvalvonnallinen johtopäätös on melko suoraviivainen. Pääomittaminen pitää tehdä mahdollisimman hyvin, mutta samalla on jatkettava kamppailua sen puolesta, että yliopistot otetaan taas kestävällä tavalla huomioon myös valtion talousarviossa.

(20.10.2016)

---