Kolumni

Syysdemonien tanssit

Olen aina pitänyt loppukesästä ja alkusyksystä. Pimenevät illat, kirpeä sää, uuden kouluvuoden alku ja kesäauringon lataamat akut.

Viime vuosina elonkorjuujuhlien lyhtyjen varjoista on kuitenkin irvistellyt pikku paholaisia. Venetsialaiset paitsi päättävät huvilakauden, myös toden teolla avaavat syksyn hakemussesongin. Pahimpana peikkona irvistää se suurin ja kaunein (kauhein?), Suomen Akatemia.

Olen tutkijanuran tässä vaiheessa oppinut jo paljon tutkimusrahoituskilpailusta. Ensiksikin, olen oppinut kutsumaan hakemaani massia tutkimusrahoitukseksi enkä apurahaksi. Ero vaikuttaa pieneltä, mutta mielikuvissani se on kuitenkin ero hattu kourassa syystuulisella kadulla seisomisen ja sen välillä, että vastaanotan labran ovelle muodostuneesta jonosta seuraavan, tutkimuksellisesta menestystarinastani osille haluavan rahoittajaehdokkaan.

Kuten akateemisuuteen kuuluu, osaan monia tutkimusrahoitukseen liittyvä asioita vasta teoriassa, en käytännössä. Tiedän, että mitä aiemmin tutkimussuunnitelma on valmis, sitä enemmän on aikaa hioa sitä, luetuttaa kollegoilla ja kerätä tärkeää palautetta ja näkökulmia. Käytännössä olen tyytyväinen, jos deadlinea edeltävällä viikolla saan aikaan jonkinlaisen version "pikakommenteille", kun tutkimussuunnitelmaversiot 1–8 olivat niin kauheita, ettei niitä kehdannut lukea edes itse, saati lähettää kenellekään.

Tiedän, että levänneinä aivot toimivat paremmin, mutta käytännössä alkusyksyä tahdittaa öinen kahvinkeitto. Ahdistus jähmettää helposti sormet, ja näppäimistön hiljaisuus saa allnighterit tuntumaan tavallistakin pidemmiltä. Kynnys kirjoittaa yhtään mitään nousee, kun korvan vieressä pikkupiru kuiskii, että nyt on parempi kirjoittaa hyvää tekstiä, tai työt eivät jatku ja sillanalus kutsuu.

Tiedän myös, että hakemukset kannattaa lähettää ajoissa, koska juuri ennen hakuajan päättymistä niin moni on lähettämässä hakemustaan, että rahoittajan tietojärjestelmä saattaa kyykätä ruuhkan takia. Käytännössä yritän hiki hatussa viimeiseen minuuttiin asti muokata tutkimussuunnitelmaa mahtumaan annettuun sivumäärään ilman, että lähdeluettelo pitää tehdä nelosen pistekoolla. Bonuksena tästä on toki se, että jos kalkkiviivoilla järjestelmä kaatuukin, siitä yleensä seuraa jokunen tunti lisäaikaa hakemuksen jättämiseen. Tällaisessa ajanhallinnassa (ajanhallinta by perkele and coffee) jokainen minuutti jatkoaikaa on kultaakin kalliimpaa.

Olen oikeasti jo käytännössäkin oppinut, että apur... tutkimusrahoitushakuihin ei tarvitse suhtautua häpeillen kuin köyhänavun hakemiseen (mitä sitäkään ei tietysti tarvitsisi hävetä), eikä minua enää sinänsä harmita selittää ulkopuolisille tutkimushankkeeni merkitystä tai yrittää perustella, miksi minua pitäisi rahoittaa. Sen sijaan näyttää olevan mahdotonta karkottaa hakemusprosessiin liittyvää ahdistusta ja stressiä. Niin vahvasti koko tieteellisen uran jatkuminen on hakemusten onnistumisesta kiinni. Yliopistojen mahdollisuudet kantaa tutkijoita ja tutkimusryhmiä väistämättömien "kuivien kausien" yli ovat entisestäänkin heikentyneet, ja tohtorinhatun ja professorinpiiskan välinen autiomaa levittäytyy yhä laajempana ja karumpana.

Kaikesta raadannasta ja tuskailusta on kuitenkin lopputuloksena vähintäänkin aiempaa kirkkaampi näkemys siitä, mitä seuraavina vuosina haluaisi tutkimuksessaan saavuttaa. Käytännön vinkkinä esitänkin, että hakemuksen lähettämisen jälkeistä huojennuksen tunnetta kannattaa juhlistaa läheisten kanssa pullollisella kuplivaa juomaa. He ovat joutuneet sietämään stressin riekaloittamaa tutkijaa ja ovat usein jopa pitäneet tämän ruoassa ja puhtaissa vaatteissa. Se parempi pullo kannattaa kuitenkin ehkä säästää siihen hetkeen, kun rahahanat vihdoin aukeavat; silloin kun voi skipata paritanssit syysdemonien kanssa parhaimmillaan parinkin vuoden ajan.

---