Kirja-arviot

Nykyään puhutaan paljon muutoksesta ja sen tekijöistä, mutta renessanssin aikakautta voidaan pitää suorastaan uudestisyntymisenä. Tiede, taide, talous ja koko kulttuuri astuivat kuin uuteen maailmaan keskiajan pitkästä pimeydestä.

Yliopisto-lehden entinen päätoimittaja, renessanssista sekä opinnäytetyön että palkitun romaanin kirjoittanut Pekka Matilainen syventyy renessanssiin ja sen tekijöihin. Matilainen tarkastelee myös renessanssia edeltävää aikaa Rooman imperiumiin ja sen romahtamiseen asti.

Kysymyksestä, onko renessanssi syntynyt yllättäen vaiko pitemmän huomaamattoman kehityksen tulosta, on kamppailtu jo pitkään. Ja Matilaisen ansioita on, että hän esittelee tasapuolisesti molempia kantoja.

Matilainen viittaa Thomas Kuhnin teoriaan tieteellisistä vallankumouksista: niin sanotun tasaisen normaalitieteen tutkimuksen aikana alkaa nousta uusia vallitsevaan paradigmaan sopimattomia poikkeamia, anomalioita, ja jossain vaiheessa ne murtautuvat tutkijoiden tietoisuuteen ja valitseva paradigma joutuu kumouksen kouriin. Näin jatkuvuus ja muutos ovat molemmat mukana niin tieteessä kuin kulttuurissa kokonaisuutenakin.

Matilainen viittaa kirjassaan usein vuoteen 1100. Tuolloin esimerkiksi Autunin kirkon veistoskoristelut tehnyt taiteilija signeerasi ensimmäisen kerran työnsä, kun siihen asti taiteilijat olivat pysyneet nimettöminä jumalan kunniaksi: renessanssissa yksilö kohosikin kaiken mitaksi ja keskipisteeksi.

1100-luvulla myös opinkäynti alkoi yleistyä ja syntyi erityinen opillinen sääty. Kaupungit muodostuivat sosiaalisen liikkuvuuden väyläksi ja syntyi uusi vaikuttajaryhmä — intelligentsia. Intelligentsia loikin tuona aikana käsitteen moderni. Siihen ei kuitenkaan tuolloin liitetty menneisyyden vähättelyä — päinvastoin kirkon tuomitseman maallisen antiikin arvostus nousi uudestaan kunniaansa.

Matilainen esittelee pitkään humanisteja, jotka tutkivat vanhoja tekstejä ja kaivoivat esiin antiikin raunioita. Tekstien vertailusta syntyi filologia ja raunioiden tutkimisesta arkeologia. Yleisellä tasolla vertailusta kehittyi kriittinen tutkimusmetodi.

Humanistien kiinnostus antiikkiin näkyi myös opetusmenetelmissä. Keskiajan luostareissa oppia taottiin oppilaiden päihin piiskaamalla ja kurittamalla. Kreikkalaiset uskoivat että ihmisellä on luonnollinen halu oppia ja tietää tiedon itsensä vuoksi. Antiikissa pidettiin tärkeänä että ihminen kehittää kaikkia kykyjään ja olemuspuoliaan, eikä erikoistu ja uraudu yhteen asiaan. Tämän humanistit ottivat ilolla vastaan, ja ennakoivat 1800-luvun Humboldtin sivistysyliopistoa.

Renessanssin monipuolisuus näkyi myös siinä, että usein vastakohtina pidetyt tiede ja taide kävivät hedelmällistä dialogia. Maalaustaiteessa kolmiulotteisuus syrjäytti kaksiulotteisuuden, ja valon heijastusta ja perspektiivilakeja geometrisen tarkasti tutkivat taiteilijat olivat samalla tiedemiehiä. Tieteen ja taiteen saumattomasti anatomisissa piirroksissaan yhdistänyt Leonardo da Vinci totesikin, että matematiikka on kaiken perusta myös taiteessa.

Matilaisen kirjassa on myös outoja puutteita. Monet renessanssin tärkeistä muutoksen moottoreista saavat turhan vähän huomiota.

Mutta Kopernikuksesta ja Brunosta on yksi, mutta hieno, renessanssin olemuksen tiivistävä huomio: pudottamalla maapallon keskuksen asemasta ja avaamalla näköalan äärettömään avaruuteen, jolla ei ole keskustaa tai laitamia, kopernikaaninen kumous samalla osoitti, että jokainen ihmisyksilö voi olla tuo keskus.

Pekka Wahlstedt

---