”Tuntuu, että ennen oli maailma kiireettömämpi tutkijallakin. Istuttiin tutkijasalissamme, oli idea tiedon temppelistä. Nyt ajatellaan, että temppelin kuuluisi säteillä valoa pitkiäkin matkoja.”

Ihmistä lähellä

Arkistotutkija Juha Nirkko on kuullut työssään ihmisten kipeimmät ja onnellisimmat muistot. EU:n uusi tietosuojaasetus on kuitenkin monimutkaistanut myös hänen työtään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa: mitä tietoa saa luovuttaa eteenpäin, ja missä muodossa?

Kun puhutaan arkistoista, asiaan perehtymättömälle tulevat herkästi mieleen pölyiset hyllyt ja vetolaatikot, joihin säilötään vanhat asiat, joita ei enää tarvita. Tämä on harhaluulo. Arkistot ovat olemassa juuri siksi, että niihin säilötyt asiat pysyisivät käytössämme — ehkei tarve ole jatkuva, mutta ennen pitkää sellainen aina ilmaantuu.

Yli 30 vuotta Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa työskennellyt arkistotutkija Juha Nirkko on nähnyt tämän uransa aikana lukemattomia kertoja. Etukäteen on usein mahdotonta arvatakaan, minkälaista käyttöä joku arkiston aarteille keksii.

Esimerkiksi muutama vuosi sitten Aalto-yliopiston tutkijat selvittivät kotimaisten energianlähteiden käyttöä lukemalla Suomalaisen päivä -keruisiin vuosina 1999 ja 2009 lähetettyjä tavallisten ihmisten kirjoituksia. Keruussa ihmiset kertoivat yhdestä omasta päivästään, monet ohimennen myös energiankäytön kannalta: ”herättyäni katsoin lämpömittaria, sitten panin puita takkaan…”

— Taatusti ei kysytty tehtävänannossa energianlähteiden käytöstä, mutta tutkijat saivat hyvän aineiston, Nirkko hekottelee.

Nirkko on koulutukseltaan folkloristi, suullisen perinteen tutkija. Hän on vuosien varrella organisoinut useita kymmeniä muistitietokeruita, joissa ihmisiä pyydetään kertomaan milloin työttömyyskokemuksista, milloin hevosmuistoista tai 1980-luvun musiikkimuistoista. Hän tuli aikanaan töihin SKS:n kansanrunousarkistoon, organisaatiouudistuksen jälkeen sijoituspaikka on nimeltään perinteen ja nykykulttuurin kokoelma.

SKS:ssä joudutaan jatkuvasti pohtimaan, mitkä ovat sellaisia teemoja, joista myös jälkipolvet voivat ammentaa: ymmärtää meidän aiemmin eläneiden arkea.

— Pitäisi osata olla ennakkoluuloton. Nyt olemme ylpeitä Kalevalasta, mutta ei tullut aikanaan kysyttyä runonlaulajilta, minkälaista heidän elämänsä on. Tai jos kysyttiinkin, tietoa ei pantu talteen, Nirkko pohtii.

— Moni mieltää työstämme sen puolen, että pelastetaan viimeistä runolaulua, katoavaa karjanhuhuilua tai metsurin pokasahamuistoa. Se on helppoa ymmärtää, mutta mikä on tässä päivässä elinvoimaista — se on kiehtova haaste.

Tämä on arkistotutkijan työssä parasta: lukea ja kerätä aineistoja, olla yhtä aikaa kiinni sekä menneessä että nykypäivässä. Sitä Nirkkokin on aikanaan tullut tekemään. Hänen oma gradunsa valmistui vuonna 1990, otsikkona ”Insinööriys kulttuurisena ilmiönä perinne- ja muistitietoaineiston valossa”, ja kerrottu elämä on aina kiinnostanut. Nirkon äidin kotitila Suomenniemellä, Lyytikkälän talo, on tunnettu kaakkoissuomalainen talomuseo. Jo pikkupoikana Nirkko muistaa kuunnelleensa, kun Esko-eno kertoi vieraileville tutkijoille entisajan elämästä. Vuonna 1984 tila lunastettiin Museovirastolle.

Valitettavasti byrokratia on syönyt jatkuvasti enemmän työaikaa folkloristiikalta, Nirkko huokaa.

— Työkavereiden kanssa juuri puhuttiin, miten nykyään saattaa tulla ihan huono omatunto, jos joku päivä pääsee tekemään pelkästään sitä työtä, mitä aikanaan on tullut tänne tekemään. Nyt sitä sitten saattaa olla kateellinen jollekin arkistopraktikumin suorittajalle, joka saa keskittyä lukemaan ja kuvailemaan vain yhtä aineistoa, hän nauraa.

Eniten arkistolaisia työllistää ja puhuttaa tällä hetkellä tietokantauudistus ja EU:n ensi keväänä voimaan astuva tietosuoja-asetus, jonka hyvä tarkoitus on turvata ihmisten tietosuoja ja yhdenmukaistaa sääntöjä EU:n sisällä. Muistitieto-organisaation kannalta tilanne on kuitenkin vaikea: toisaalta aineiston pitäisi olla helposti käytettävissä avoimen tieteen hengessä, toisaalta sitä on varjeltava monin tavoin.

— Tietosuoja-asetus on peikkona kaikessa. Tervetuloa, mutta mitään ette saa käyttää missään, Nirkko kärjistää.

Arkiston palveluja tarvitsevan tutkijan kannalta juridiset ongelmat tulevat vastaan esimerkiksi silloin, jos hän haluaa aineiston sähköisesti omalla koneellaan tutkittavaksi. Tämä ei etenkään uusien, ihmisten henkilökohtaisia tietoja sisältävien aineistojen kanssa välttämättä ole mahdollista. Vaikka asetus ei vielä velvoita, SKS:ssä ollaan jo toista vuotta toimittu, kuten asetus olisi voimassa.

— Nyt on varovainen vaihe menossa. Onneksi meillä on myös vanhaa, ”turvallista” tavaraa, mutta uudempien aineistojen kanssa joudumme puntaroimaan, miten asia hoidetaan eettisesti kestävästi, Nirkko sanoo.

— Missään nimessä emme rajoita aineistojen käyttöä ilkeyttämme tai takapajuisuuttamme. On vain ensin saatava joku tulkinta lakipykälille.

Sikäli tietosuojakysymykset ovat Nirkon työssä kuitenkin olennaisia, että SKS:n keruisiin kirjoitetaan usein niin henkilökohtaisia, koskettavia ja kipeitä asioita kuin suinkin saattaa kuvitella. Hyvin harvoin kirjoittajat kuitenkaan itse tulevat katumapäälle ja pyytävät poistamaan nimensä tai koko kirjoituksensa: Nirkko muistaa kymmenen viime vuoden ajalta kaksi tällaista tapausta. Jos pyyntö on perusteltu, siihen yleensä suostutaan.

Mielellään arkistotutkijat eivät kerran kerättyyn aineistoon puutu. Se on teknisesti työlästä — etenkin analogisista aineistoista ja manuaalisista listoista — ja vie resursseja, jotka pitäisi suunnata mieluummin aineiston kartuttamiseen ja sen käytettävyyden parantamiseen.

Eri arkistoissa yksityisyyteen liittyvät ongelmat on hoidettu eri tavoilla. Aineistoja saatetaan esimerkiksi anonymisoida ja muokata sähköistä aineistopalvelua varten. SKS:ssä tähän ei ole lähdetty, vaikka vapaasti jaettaville datakorpuksille olisi suuri tilaus.

— Aineistoissamme ollaan niin iholla ja henkilökohtaisissa asioissa. Tarjoamme ne käyttöön eheänä, ja valvomme käyttöä paikan päällä.

SKS:n tutkijasali on vuosien saatossa tullut useiden oppiaineiden tutkijoille ensimmäisen opinnäytteen pakertajista post doc -konkareihin, ja komeampaa työtilaa kuin vuonna 1890 valmistunut päärakennus Hallituskadulla on vaikea löytää. Moni nuori, sähköisiin aineistoihin tottunut tutkija kuitenkin vierastaa tuhatsivuisia paperimassoja, Nirkko on huomannut.

— Kun niitä kantaa pöytään, joillakin voi mennä sisu kaulaan. Joku on jopa valehdellut niin, että korvat heiluvat: ”katsoin jo, ei ollut mitään”, vaikka itse tasan tarkkaan tiedän, että kyllä on.

Pelkästään laiskuutta tai tietokoneita ei silti käy syyttäminen, Nirkko huomauttaa. Aikaa suurien aineistojen läpikäymiselle ilman sähköistä sanahakua ei vain kaikilla enää ole. Kauempaa tuleville matkakulutkin voivat joskus olla kynnyskysymys.

— Tuntuu, että ennen oli maailma kiireettömämpi tutkijallakin. Istuttiin tutkijasalissamme, oli idea tiedon temppelistä. Nyt ajatellaan, että temppelin kuuluisi säteillä valoa pitkiäkin matkoja.

Paikan päälle Hallituskadulle kannattaa tulla siksikin, että SKS:n arkistotutkijoilla on paljon sellaista tietoa ja osaamista, joita ei tietokannoista löydy. Kuten esimerkki energialähteiden käytöstä kertoo, kaikkea aineistoihin sisältyvää on mahdotonta ennakkoon arvata tai kirjata asiasanaluetteloon. Tämä korostuu etenkin vanhojen aineistojen kohdalla, jotka ovat arkistoissa vain paperilla tai mikrofilmillä.

Paljon aineistoja on digitoitukin skannaamalla, mutta ilman OCR:ää eli optista tekstintunnistusta, joka osaa muuttaa skannatun tekstiaineiston merkkimuotoiseksi. Tällaisiin aineistoihin ei siis vielä pysty tekemään hakua itse sisältöön, ainoastaan arkiston tekemiin kuvailutietoihin.

—Eiköhän siihenkin vielä vehkeet kehity. Ja joskus tulee vielä mahdolliseksi syöttää tekstin merkistö tekoälyn tutkittavaksi, Nirkko sanoo.

Toistaiseksi ihmisen tekemät kuvailutiedot ovat kuitenkin korvaamattomia aineistojen käyttäjille. Vielä kun siihen olisi enemmän aikaa, Nirkko haaveilee.

— Ikinä ei ole haitannut, että jokin aineisto olisi kuvattu liian tarkasti, mutta monta sataa kertaa on häirinnyt, kun ei ole kuvailtu tarpeeksi tarkasti.

Aineistojen kuvailu on sekin yksi arkistotyön kulmakivistä, joka ei ehkä maallikosta kuulosta hohdokkaalta. Nirkko on toista mieltä.

Työssäni on ollut parasta se, että tutkija-asiakkaan löytö ja oivallus ilmiöstä x on mahdollinen sen ansiosta, että olemme keränneet jonkin aineiston ja varustaneet sen riittävillä ja osuvilla hakutiedoilla.

Ja vaikka SKS:n talo ei ehkä kuhise väkeä samalla tavalla kuin Porthania tai Helsingin yliopiston päärakennus toisella puolella Senaatintoria, ihmisiä käy vuoden mittaan muutama tuhat, ja jotkut tulevat hyvin lähelle. Nirkolle ovat jääneet erityisen hyvin mieleen muistitietokeruut ”Kun sairastuin syöpään” ja ”Työttömän tarina”.

— Syöpäyhdistyksen toiminnanjohtajan kanssa luimme kertomuksia omasta tai läheisen sairastumisesta. Muistan, kun hän kerran kysyi: ”Itketkö sä kun luet näitä? Mä itken hirveästi.” Etenkin lasten kohtaloa käsittelevät tarinat ovat tosi traagisia.

— Mutta sitten sitä lohduttautuu sillä, että jos kirjoittajaa edes vähän auttoi, että sai tarinalleen rakenteen.

---