Professori Veli-Matti Kermisen mielestä kaksi tuntia vuorovaikutusta päivässä on maksimi.

Yhdessä hyvä, yksin vielä parempi?

Yhteisöllisyydestä on tullut valtavirtaa ja ryhmätyötaidoista ykkösmeriitti. Asiantuntijatyö perustuu silti edelleen yksilösuoritukseen.

”Työtä ei enää tehdä yksin puurtaen”, julistavat visionäärit yritysten ja oppilaitosten tulevaisuutta raamittaessaan. Toimistoon hankitaan pallomeri, luokkahuoneista kaadetaan seiniä, kalentereita täytetään ideapalavereilla. Sosiaalista työskentely- ja oppimistapaa juurrutetaan jo pikkulapsiin, kun varhaiskasvatussuunnitelmissa tavoitellaan mobiilia yhteisöllisyyttä.

Tieteenteossa yhteisöllisyys ei ole uutta. Se on aina kuulunut yhtenä kulmakivenä tiedejärjestelmän ytimeen, tosin tavoilla, jotka eivät päällepäin näytä kovin muodikkailta tai vauhdikkailta. Ammattitutkijat oppivat jo opiskeluaikanaan, että seisovat jättiläisten harteilla eli nojaavat toistensa ja edeltäjien työhön. Omat tulokset pitää altistaa vertaisarvioinnille eli viedä tutkimusta eteenpäin kollegoiden kritiikin tai parannusehdotusten tukemana. Ensimmäiset monialaiset tutkimusryhmätkin perustettiin jopa vuosisatoja sitten.

— Juuri noin sen pitää ollakin. Ei vaikeita asioita yksin ratkota, miettii fyysikko, professori Veli-Matti Kerminen työhuoneellaan Helsingin yliopistossa.

Mutta kaikkialle levinnyttä yhteisöllisyyden ylistystä hän ei pureskelematta niele — kuten ei moni muukaan vaativan asiantuntijatyön edustaja. He haluavat muistuttaa, että joukkueen voima perustuu ryhmän jäsenten yksilölliseen osaamiseen, riittävän syvälle ulottuvaan ammattitaitoon ja etukäteen valmistautumiseen. Ja asioihin perehtyminen on edelleen useimmiten yksinäistä, pitkäjänteistä puurtamista.

Hiljaisia työjuhtia ei pidä leimata vanhanaikaisiksi, sillä usein juuri he pitävät pyörät pyörimässä.

Kollegat pitävät Veli-Matti Kermistä ystävällisenä, rauhallisena ja mukavana työtoverina. Hänen ammattitaitoaan arvostetaan kansainvälisesti: geotieteiden alalla hän on noussut useaan kertaan maailman viitatuimpien tutkijoiden harvalukuiseen joukkoon. Taustaltaan Kerminen on teoreettinen fyysikko, joka työskentelee ilmakehätieteen huippuyksikössä Kumpulan kampuksella.

Opiskelijat tietävät, että Kermisen huoneeseen saa mennä kyselemään ja juttelemaan, ovi on auki. Tuskin kenellekään tulisi mieleen väittää Kermistä epäsosiaaliseksi tai torjuvaksi, saati araksi.

Kerminen itse kuitenkin sanoo, että työskentelee mieluiten yksin.

Kaksi tuntia päivässä kanssakäymistä muitten kanssa on maksimi, kuvailee Kerminen. Hänen äänensä ja katseensa kertovat lämpimästä empaattisuudesta ja rauhallisuudesta, mikä voi tuntua jossain määrin ristiriitaiselta sanojen sisällön kanssa.

— Minä saan eniten aikaiseksi, kun saan tehdä 80 prosenttia työajastani hommia itsekseni. Parityöskentely kahdestaan jonkun kanssa on seuraavaksi paras vaihtoehto, ideapalaverit ja muu vastaava on minunlaiselleni suorastaan kauhistus.

— Onneksi oma työyhteisöni ei pidä yksinäisyyteen pyrkiviä jäseniään outona, eikä sosiaalisuudesta ole tehty pakkopaitaa, kuten useissa paikoissa nykyään kuuluu käyvän. Meillä kukin saa tehdä tyylillään. Työnantajani tietää myös, että kaikkiin tehtäviin eivät samat työtavat sovi.

Mitä Kerminen sitten tekee? Ilmakehätutkijoilla on sekä Suomessa että muualla maailmassa erityisiä havaintoasemia, joiden mittauslaitteiston avulla tutkijat saavat dataa ilmakehän ja maanpinnan ilmiöistä, kuten molekyylitason ainevirroista. Data käsitellään useilla laskennallisilla menetelmillä, ennen kuin sitä varsinaisesti päästään edes analysoimaan eli etsimään asiayhteyksiä tai syy- seuraussuhteita.

— Ensin katsotaan porukalla, löytyykö mitään erityistä ja jos löytyy, onko kyseessä kohina vai signaali. Tässä vaiheessa yhdessä työskentely tuo parhaan tuloksen. Monta silmää näkee paremmin kuin kaksi.

Mutta kun pitää ruveta miettimään selitystä jollekin datan paljastamalle kiinnostavalle tapahtumalle, on aika vetäytyä omaan huoneeseen. Siellä Kerminen keskittyy ja käyttää kykyään nähdä ilmakehän pienten osasten, aurosolihiukkasten, dynamiikka jonkinlaisena visuaalisena kuvana. Taiteeksi sitä ei voi nimittää, koska dynamiikan ymmärtäminen edellyttää suuruusluokkien vahvaa hallintaa ja ajatustyön tukemista vankoilla laskurutiineilla.

— Ensimmäisen arvion teen useimmiten kynällä ja paperilla.

Ja toden totta, Kermisen huoneeseen astuva vierailija hämmentyy ensivaikutelmasta. Ympäristö on rauhoittava, melkein houkutteleva. Kestää hetken, ennen kuin tulija tajuaa, että kaikki ruudut Kermisen pöydällä ovat pimeinä. Edes kännykkä ei piippaa, koska se on kiinni.

Panen nuo usein off-asentoon, kun teen töitä, sanoo Kerminen vähän hämillään. Sitä paitsi – jos haen jotain aivan uutta tai mietin, miten löydös liittyy aiempiin teorioihin tai liittyykö lainkaan, ei googlaaminen tai muu verkkoseikkailu välttämättä auta mitään. Tiedonmuruset voivat olla kätkössä yllättävissä paikoissa, ja ammattitaitoon kuuluu löytää juuri nämä kätköt.

Kätköjä Kermisellä on myös huoneessaan, valtavassa mappikaapissa, johon hän järjestää alansa artikkeleita paperimuotoisena.

— Ehkä jotkut muutkin hyötyisivät tiedon fyysisestä järjestelemisestä, kuten minä. Kun mietin, mihin asiayhteyteen laitan uusimman artikkelin, tulen käyneeksi läpi monta mahdollista kontekstia, ja jotain painuu väkisin sekä mieleen että alitajuntaan. Kaapilla on myös konkreettiset rajat, ja sen raivaaminen kuuluu niin ikään ajatustyöhön.

Avokonttori ei ole Kermisen kaltaiselle ajattelijalle paras mahdollinen paikka. Onneksi hänellä on soppensa. Monien muiden yksinään puurtajien tavoin Kerminen tekee tulosta, vaikka ei siitä juuri ääneen puhu: hänen nimensä löytää useista fysiikan nimekkäimmistä journaleista – kuten myös Sciencestä ja Naturesta.

---