Kirja-arviot

---

Suomessa opettajilta vaaditaan pedagogiset opinnot kaikilla koulutusasteilla varhaiskasvatuksesta ammatilliseen koulutukseen — mutta ei yliopistoissa. Yliopistoopetusta onkin kritisoitu, ja opettajien opetustaitoa kyseenalaistettu. Opettajien tilanne on ristiriitainen; heiltä ei toisaalta vaadita pedagogisia opintoja, mutta yhä useammin kuulee opettajien sanovan, että he joutuvat opettamaan ilman pedagogista koulutusta.

Tähän tapaan todetaan kirjassa Opettajana yliopistolla. Kirja itse onkin monipuolinen ja perusteellinen johdatus akateemiseen opettamiseen. Yksi syy kirjan tekemiseen oli se, että kaikki kirjoittajat ovat Turun yliopiston yliopistopedagogiikan ja korkeakoulutuksen tutkijoita, ja Turun yliopistossa on ollut yliopistopedagogiikan koulutusta jo vuodesta 1996 lähtien.

Vuodet eivät ole menneet hukkaan: kirjassa tarkastellaan yliopisto- opiskelijaksi valikoitumista, oppilaiden erilaisia taustoja, motivaatiota ja siihen liittyviä teorioita, ammatillista identiteettiä ja siihen sosiaalistumista, erilaisia opettamista suuntaavia taustateorioita behaviorismista konstruktivismiin ja niin edelleen.

Tämän vuosituhannen suuret murrokset, kuten kansainvälistyminen, monikulttuurisuus sekä digitaalinen ja virtuaalinen todellisuus, saavat paljon huomiota.

Kirjassa painotetaan, että koko kampus, kahviloita, käytäviä ja muita yliopiston tiloja myöten, vaikuttaa yliopistolaisten mielialaan, motivaatioon ja tutkimuksen laatuun ja määrään. Oppimisympäristön vaikutusta käsitelläänkin kokonaisen luvun verran.

On tärkeää ja valaisevaa, että kirjassa tuodaan esiin opettamista suuntaavia taustaoletuksia: esimerkiksi opettaja, joka nojaa behavioristiseen oppimiskäsitykseen, tyytyy irrallisten faktojen luennoimiseen ja oppilaat tallentamaan ne muistivihkoihinsa. Konstruktiivista oppimiskäsitystä korostavan silmissä tieto on rakennettua ja ihmisen mieli rakentaa todellisuutta. Konstruktivisti osallistaa oppilaita ja huomio näiden erilaiset kulttuurit ja muut taustatekijät.

Tärkeää on myös että opettaja ja oppilas, opettaminen ja oppiminen nähdään kirjassa toisiinsa kietoutuneina käsitteinä. Voihan yhden alan asiantuntija olla toisella alalla noviisi. Jokainen opettaja myös kehittää jatkuvasti asiantuntijuuttaan omalla tieteenalallaan. Tieteen avoin, keskeneräinen, keskusteleva ja kehittyvä luonne tulee esiin näin opettajan ammatissakin.

Kirjan mukaan syypää siihen, että yliopisto ei vaadi opettajilta erityistä pedagogista koulutusta on — yllättäen, että yliopistokäsityksemme pohjaa humboldilaiseen opiskeluihanteeseen. Sen mukaan opiskelija oppii osallistumalla suoraan tutkimukseen. Tunnettu on J. V. Snellmanin luento ”akateemisesta opiskelusta”, jossa filosofi arvostelee kovin sanoin yliopiston koulumaisuutta, mikä ei tue oppilaan oman ja itsenäisen ajattelun heräämistä ja kukoistusta.

Opettamisen ja tutkijan työn yhdistävä ja tämän lisäksi monia hallinnollisia tehtäviä kannettavakseen saanut joutuu miettimään, miten aika riittää kaikkeen. Kirjassa ei tarjota neuvoja ajan ja jaksamisen riittävyyteen. Kirjasta piirtyy opettamisesta hyvin monipuolinen ja rikas kuva, mutta samalla se vaatisi lisää ajallisia resursseja.

Kokonaisuutena Opettajana yliopistossa kuitenkin toimii ja välittää viestin opetustyön tärkeydestä myös ja eritoten niille, jotka ovat tottuneet väheksymään opettamista tutkijan työn rinnalla. Myös opiskelijoille opettamisen ja oppimisen yhteyttä korostavalla kirjalla on annettavaa.

Pekka Wahlstedt

---

---

Tampereen yliopiston puheviestinnän professori Pekka Isotalus ja Haaga-Helian ammattikorkeakoulun yliopettaja Hanna Rajalahti ovat kirjoittaneet tärkeän kirjan.

Johtajien vuorovaikutustaitoja on tutkittu liian vähän. Asiat organisaatioissa hoituvat huomattavasti paremmin, kun johtaja kehittää omia vuorovaikutustaitojaan.

”Vaikka johtajien vuorovaikutustaidoista puhutaan usein eri yhteyksissä, niitä on tutkittu hämmästyttävän vähän. Lähes kaikki tutkimukset aiheesta alkavat sillä, että todetaan aikaisemman tutkimuksen vähyys”, kirjoittajat toteavat.

Kokemuspohjaisia oppikirjoja on markkinoilla runsaasti, mutta niissä yhteys tutkimukseen on kirjoittajien mukaan usein hyvin löyhä tai olematon.

Kirja lähestyy vuorovaikutusta viestintätieteellisestä näkökulmasta. Elävän käytännön merkeissä kirjoittajat ovat haastatelleet 13 eri organisaatioissa toimivaa johtajaa, joista olivat kuulleet ”hyvää”.

”Kehittämisnäkökulma on kirjassamme keskeinen. Emme ajattele, että hyväksi vuorovaikuttajaksi synnytään. Hyväksi vuorovaikutustaitojen käyttäjäksi kehitytään, mikä vaatii sangen tietoisia ponnisteluja. Toivomme, että haastateltaviemme kokemukset tarjoavat esimerkkejä vertaisoppimiseen ja rohkaisua omien taitojen kehittämiseen.”

Kirja taustalla on toive siitä, että vuorovaikutustaitojen harjoittaminen otettaisiin Suomessa vakavasti yhtenä keskeisenä työelämätaitona.

”Usein kun johtajat puhuvat vuorovaikutuksesta, kyse on siitä, miten saa oman viestinsä perille. Tämä on tietenkin tärkeä asia, mutta harvoin puhutaan siitä, millä tavalla minä kuuntelen”, sanoo liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen.

”Ei voi kuulla, jos ei itse ole hiljaa -periaatteen pohjalta sanoisin, että toisen ihmisen kuuntelu on vuorovaikutuksen ydin. Vuorovaikutuksen vilpitön pyrkimys on ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa, ja näin jalostaa omaa ajatteluaan paremmaksi. Vuosikymmenten aikana olen koittanut kehittyä siihen suuntaan. Eihän se nuorena miehenä mikään luontainen ominaisuus ollut, että olisi pyrkinyt kuuntelemaan toisia. Pikemminkin päinvastoin.”

”Se oli sitä vanhaa maailmaa, jolloin ajateltiin, että kun suoriutui asiantuntijatehtävissä, oli myös hyvä päällikkö. Hommat olivat minusta helppoja, mutta en ollut hyvä päällikkö. Nykyään kun ajattelen sitä aikaa, niin ihan kelvotonta työtä, ei ollut dialogitaitoja ollenkaan”, Pursiainen rohkenee itsekritiikkiin.

Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas näkee johtajan vaaroina narsismin ja yhteistyökyvyn puutteen. ”Olen yliopistomaailmassa nähnyt sisäistä riitaisuutta. Tieteen tekemisen vapauteen saattaa liittyä käyttäytymisen vapaus, ja saatetaan päästää alhaisia voimia valloilleen. Tämä välttämiseksi joutuu kaikessa esimiestyössä tekemään työtä”, Taalas sanoo.

Monet johtajat ottavat esille kärsivällisyyden ja sinnikkyyden hyveet. Kestää yllättävän pitkään, ennen kuin muut oivaltavat saman, minkä johtaja on oivaltanut.

Tuula-Maria Ahonen

---

---

Viron tuntijan ja Viron kansalliskirjailijan pääteoksen suomentanut Juhani Salokannel avaa kirjassaan useille suomalaisille tuntemattomaksi jääneen A. H. Tammsaaren (1878—1940) tuotantoa luoden samalla katsauksen Viron kansalliseen heräämiseen. Se oli erilaisista lähtökohdistaan riippumatta samankaltainen kuin meillä. Suomen ja Viron olot erosivat sikäli, että Baltiassa hallitseva luokka oli vierasta valloittajakansaa, kun pohjoismaisilla oli herrat omasta takaa. Viroon oli syntynyt erikoislaatuinen saksalais-venäläinen kaksoisvaltarakenne. Elinkeinoelämässä ja kartanoissa hallitsivat saksalaiset virkamieskunnan ollessa venäläistä. Viron kieli oli syrjityssä asemassa, heitä jopa pilkattiin epäsaksalaisiksi. Suurta osaa kirjailija-toimittajan laajasta ja monitahoisesta tuotannosta ei ole suomennettu. Tõde ja õigus - Totuus ja oikeus -kirjasarjaa pidetään Viron kirjallisuuden merkittävimpänä kirjana, mutta senkin suomennos on loppuunmyyty.

Anton Hansenin kotitalo sijaitsi Keski-Virossa nykyisen Albun kunnassa. Perhe oli runsaslapsinen. Neljänneksi vanhin Anton oli heistä ainoa koulutettu. Ikkunattomassa riihituvassa paloi aamusta iltaan päre pihdissä. Nuorukaisen kehityksen kannalta tärkeä vaihe oli mainio Hugo Treffnerin yksityislukio Tartossa. Tammsaare työskenteli toimittajana ja opiskeli Tartossa oikeustiedettä, joskin sairaalloisuus haittasi opintoja ja myöhempää uraa. Opiskeluaikoinaan hän tutustui Noor-Eesti -ryhmään. Hänen elämänsä ajoittui Viron kansalliseen heräämiseen ja ensimmäiseen itsenäistymiseen. Kirjailija kuoli "sopivasti" juuri ennen suuria mullistuksia. Kirjassa spekuloidaan mielenkiintoisesti, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi elänyt yli sota-ajan ja neuvosto- Viron kauden.

Tammsaaren kirjallinen työ oli laaja ja monipuolinen koostuen paitsi omista teoksista ja lehtikirjoituksista myös käännöksistä. Toinen merkittävä aikalainen, Tammsaarea ankarasti arvostellut F. Tuglas ja Tammsaare olivat riidoissa. Toinenkin aikalainen, Aino Kallas oli aluksi kriittinen, mutta tunnusti myöhemmin anteeksi pyytäen kirjailijan ansiot.

Tammsaaren nostaminen meidän Aleksis Kiveämme vastaavaksi kansalliskirjailijaksi ja klassikoksi myös sensuroidussa neuvosto- Virossa oli paradoksi. Eihän hänen tuotannossaan ollut juuri mitään neuvostohenkistä. Maanpakoonkaan hän ei lähtenyt tai sairaana ehtinyt. Tekstien sisältöihin ei puututtu, mutta paljosta vaiettiin. Ilmeisesti tarvittiin kansallisia merkkiteoksia, ja Tammsaare mahdutettiin niihin raameihin.

Tammsaare muutti vuonna 1919 Tallinnaan ja avioitui nuoremman, persoonalliseksi luonnehditun vaimon kanssa. Perheessä oli usein meneillään jonkin asteinen katastrofi.

Tammsaare kirjoitti myös kaksi, Suomessakin esitettyä näytelmää. Toinen niistä oli juoneltaan höpsöhkö Kuninkaalla on kylmä. Omanlaisensa teos oli Kiina ja kiinalaiset, jonka hän laati lähteitä käyttäen maassa koskaan käymättä. Viimeinen teos, romaani Hornanperän uusi paholainen ilmestyi vuonna 1939.

Salokannel taustoittaa hienosti Tammsaaren elämänvaiheita ja tuotantoa sekä aitoa virolaisuutta. Kirjailijan patsas on Tallinnassa keskeisellä paikalla teatteri Estonian viereisessä, hänelle nimetyssä puistikossa. Tammsaaren perinnettä ylläpitää kaksi museota, joista toinen on Tallinnan Kadriorgin kodissa osoitteessa Koidula 12 ja toinen hänen kotiseudullaan Vargamäessä.

Veijo Kauppinen
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston emeritusprofessori

---