Kirja-arviot

---

Yhteiskunta pyörii työn voimalla, ja työllisyysasteen nostaminen on työvoimapolitiikan tärkein tavoite. Siitä, miten tämä saavutetaan, ollaan eri mieltä – ja työtaistelut ovat levinneet yliopistoihin asti. Työllisyyskysymys- kirjassa lähes kolmekymmentä huippututkijaa setvii työllisyyteen liittyviä kysymyksiä.

Niitä ovat erilaisten talousteorioiden vaikutus työllisyyspolitiikkaan, työttömyysturvan käyttäytymisvaikutukset työttömiin, ovatko kannustinloukut todellinen vai kuviteltu ongelma, sosiaaliturva luovuuden mahdollistajana, työn muutosten suuret linjat, perustulo ja kansalaispalkka sekä Suomen työvoimapolitiikan kehityksen pääpiirteet.

Kirjassa esitellään myös käytännön kokeiluja työttömien kanssa. Niitä ovat Helsingin kaupungin perustama vuosina 2008-2017 toiminut PosiVire OY ja vuosina 2009- 2013 toiminut Paltamon täystyöllisyyskokeilu. Nämä osoittavat aktiivimallin oletuksen työttömien luontaisesta laiskuudesta ja työhaluttomuudesta perättömäksi – kun työ koetaan merkitykselliseksi ja elämänhallintaa ja kouluttautumista tuetaan, työtä tehdään antaumuksella ja innolla.

Tärkeää onkin, että kirjassa pohditaan talousteorioiden, etenkin vastakkain asettuvien uusliberalismin ja jälkikeynesiläisen, suhdetta työvoimapolitiikkaan. Kiistanalainen aktiivimalli nojaa uusliberalismin ihmiskuvaan, jonka mukaan ihminen tekee työtä vain ja ainoastaan taloudellisista vaikuttimista — ilmeisesti tämän ihmiskuvan takia uusliberalismia kannattavat eivät pysty ymmärtämään akateemisen elämän ja tutkimuksen luonnetta.

Tähän liittyy kiintoisa mutta kirjassa ohitettu ilmiö: varsinaisessa bisnesmaailmassa on jo tajuttu, että pelkkä taloudellinen hyöty ei riitä kannustimeksi, vaan itsensä toteuttamisen tarve ja merkityksellisyyden kokemus saavat ihmisen panemaan parastaan sekä työn laadun että määrän suhteen. Vaikka tähän paneutuvia bisneskirjoja on ilmestynyt jo useampikin hyllyllinen, viesti ei ole kantautunut työvoimapolitiikasta päättävien korviin.

Kirjassa pohditaan myös kansalaispalkkaa ja paljon esillä ollutta perustuloa. Jälkimmäistä on tulkittu eri tavoin eri näkökulmista. Oikeistolaisimmassa tulkinnassa perustulo on nähty keinona lisätä matalapalkkatyötä ja heikentää epäkannustavana pidettyä sosiaaliturvaa. Vasemmistolaiset taas näkevät perusturvan köyhyyden poistajana ja tuloerojen tasoittajana.

Etenkin prekariaattiaktivistit ovat korostaneet perustuloa lakkoaseena, jonka turvin olisi mahdollista kieltäytyä epätyydyttävistä työehdoista. Perustulo myös antaisi koulutetuille mahdollisuuden odottaa koulutusta vastaavaa työtä ja samalla kouluttaa ja kehittää pätevyyttään.

Kokonaisuutena suomalainen työvoimapolitiikka on muuttunut tuntuvasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmikantainen yhteistyö alkaa olla historiaa, vaikka suuret ammattiliitot vielä pystyvät puolustamaan omiaan. Työvoimapolitiikassa otetaan mallia Euroopasta ja Yhdysvalloista, mutta on kyseenalaista, miten hyvin mallit toimivat Suomessa.

Silmiinpistävä piirre nykyisessä työvoimapolitiikassa on, että koulutukseen ja kuntoutukseen ei enää panosteta, vaan työttömät heitetään työmarkkinoille niillä kyvyillä ja taidoilla, jotka heillä jo on.

Kuitenkin perinteisesti juuri koulutus ja tutkimus ovat olleet Suomen valtteja, ja myös tulevaisuudessa ainoastaan koulutetulla työvoimalla voidaan kilpailla globaalin väestön kasvaessa.

Suurin vaara tulevaisuudessa on, että yhä kilpailuhenkisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa motivaatio tehdä työtä vähenee — ainakin niiltä, jotka vaativat työltä merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä.

Pekka Wahlstedt

---

---

Paavo Kolin (1921—1969) tie ja ura hakevat vertaistaan. Keskinkertainen lukiolainen lähti talvisotaan ja tuli muiden abiturienttien tavoin ylioppilaaksi ilman kirjoituksia. Jatkosodassa nuori vänrikki palkittiin Mannerheim-ristillä. Sodan aikana Kadettikoulun käynyt jätti 1945 upseerinuran ja lähti Helsingin yliopistoon. Kolmessa vuodessa tulivat niin valtiotieteen maisterin kuin voimistelunopettajan tutkinnot.

Koulu oli antanut vain englannin alkeet. Mutta sosiologia ja maailman tilanne olivat suunnanneet vastavalmistuneen maisterin kiinnostuksen Yhdysvaltoihin. Pienen stipendin turvin hän lähti Atlantin taakse. Ensimmäinen vuosi meni vaatimattomassa collegessa, missä häntä ensin epäiltiin kommunistiksi, mutta tietojen tultua Suomesta nostettiin sankariksi.

Toinen vuosi opiskeltiin maineikkaassa Chicagon yliopistossa, lukuvuosien välinen kesä oli mennyt filmitähtien autonkuljettajana Hollywoodissa. Hän kuului silloin harvoihin Amerikkaa tunteviin suomalaisiin yhteiskuntatieteilijöihin.

Kotimaahan palattuaan Koli paneutui työelämän sosiologiaan ja väitteli 1955 tutkimuksella “Ennakkoluuloista teollisessa organisaatiossa”. Hänet nimitettiin, Parjasen mukaan “rimaa hipoen”, 1961 Yhteiskunnallisen Korkeakoulun sosiologian professoriksi. Ei kulunut vuottakaan, kun hänestä tehtiin rehtori. Siinä Yhdysvaltain yliopistoista innostunut, johtamiseen upseerina käytännössä ja tutkijana tieteessä paneutunut, osoitti kykynsä.

Kolin nuorena opiskelijana assistentikseen kutsuma Matti Parjanen, myöhempi Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen johtaja ja vararehtori, on kirjoittanut rehtorikaudesta lukuisin haastatteluihin, muistitietoon ja Kolin omaan materiaaliin perustuvan kirjan.

Rehtorina Kolilla oli suuret päämäärät ja karismaattinen johtamiskyky. Yhteiskuntatieteisiin rajoittuneesta korkeakoulusta tehtiin monitieteinen yliopisto. Humanistiset tieteet erotettiin omaksi tiedekunnaksi. Sitten perustettiin talouselämään ja julkiseen sektoriin keskittynyt taloudellishallinnollinen tiedekunta. Tavoitteena oli lääketieteellinenkin tiedekunta. Se saatiin toteutettua vastaa 1970-luvulla. Perustettiin erillislaitoksia, tietokonekeskus, kielikeskus, täydennyskoulutuskeskus ja puheopin laitos. Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta tuli Tampereen yliopisto 1966.

Korkeakoulujen rehtorien puheet lukuvuoden avajaisissa saivat silloin mediassa paljon tilaa. Koli käytti tätä hyväkseen. Valtakunnallisen huomion sai hänen 1966 puheensa, voimakas hyökkäys opetusministeriön korkeakoulupolitiikkaa erityisesti sen osastopäällikköä Oiva Ketosta kohtaan. Taustalla oli pelko Tampereen syrjimisestä. Mielestäni se ei suuntautunut niin paljon presidentti Kekkosta vastaan kuin Parjanen esittää. Kokonaan käsittelemättä jää Kolin Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa 1965 paljon huomiota herättänyt esitelmä “Tietoinstituutiot ja kulttuuripolitiikka”. Jo pääsy tälle foorumille oli osoitus Kolin arvovallasta.

Rehtorikauden aikana kypsyi Kolin viimeinen suuri suunnitelma. Se oli idän ja lännen suhteita analysoivan korkeimman tason tutkimuskeskuksen perustaminen Tampereelle. Lopulta se vei miehen niin kauas ohi realiteettien, että hän vapaaehtoisesti päätti elämänsä maaliskuussa 1969. Sitä tragediaa Parjanen hyvin analysoi.

Seikko Eskola

---

---

”Agendani on globaali. Tarkastelen merkittäviä voimia, jotka muovaavat yhteiskuntia kaikkialla maailmassa ja jotka todennäköisesti vaikuttavat koko planeettamme tulevaisuuteen”, toteaa historian tohtori Yuval Noah Harari, joka opettaa Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa ja kiertää luennoimassa kaikkialla maailmassa.

Kirjansa ensimmäisessä osassa Harari käsittelee ihmiskunnan haasteita. Hän katsoo, että vuoden 2008 maailmanlaajuisen taloudellisen kriisin jälkeen yhä useammat ihmiset eri puolilla maailmaa ovat pettyneet liberalismiin, joka ennen merkitsi vapautta ja toivoa.

”Liberalismi ei pysty tarjoamaan selkeitä ratkaisuja suurimpiin kohtaamiimme ongelmiin: ekologiseen romahdukseen ja teknologiseen disruptioon. Taloudellinen kasvu ei pelasta globaalia ekosysteemiä – päinvastoin, juuri se on ekologisen kriisin syy. Meidän tehtävämme on luoda maailmalle päivitetty tarina.”

Harari näkee ihmiskunnan olevan tällä hetkellä pettymyksen ja suuttumuksen tilassa, jossa usko vanhaan on menetetty ja maailman nähdään menevän kohti tuhoaan.

”Ensimmäiseksi on hiljennettävä tuomiopäivän ennustukset ja vaihdettava paniikkimielialasta hämmennykseen. Hämmennys on nöyrempi ja tarkkanäköisempi tila kuin ylimielinen paniikki, joka uskoo omahyväisen varmuuden vallassa maailmanloppu- näkymiin.”

Ennen mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja, Harari nostaa esille tekniikan asettaman haasteen ihmiskunnalle. Tekoäly voi tehdä myös akateemisista osaajista työttömiä.

”Tekninen vallankumous saattaa pian työntää miljardeja ihmisiä ulos työmarkkinoilta ja luoda valtavan suuren tarpeettomien luokan, mikä johtaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin mullistuksiin, joita mikään olemassa oleva ideologia ei kykene käsittelemään.”

”Tekoäly alkaa olla ihmistä parempi yhä useammassa kyvyssä, myös inhimillisten tunteiden ymmärtämisessä. Se, mitä aivotutkijat tällä hetkellä saavat selville mantelitumakkeesta ja pikkuaivoista, saattaa luoda perustan sille, että tietokoneet suoriutuvat inhimillisiä psykiatreja paremmin vuonna 2050. Pitkällä aikavälillä mikään työtehtävä ei ole täysin turvassa automaatiolta. Taiteilijoidenkin kannattaisi olla varuillaan.”

Uudet työpaikat edellyttävät todennäköisesti korkean tason asiantuntijuutta, ja koska tekoäly kehittyy koko ajan, inhimillisten työntekijöiden on jatkuvasti opittava uusia taitoja ja vaihdettava ammatteja. Ihmiskunta voi jakaantua pieneksi yli-ihmisten luokaksi ja valtavan suureksi hyödyttömien alaluokaksi. Tarpeettomiksi saattavat jäädä kokonaisten luokkien lisäksi myös kokonaiset valtiot ja mantereet.

Maailmamme tilanteessa, jossa tarvittaisiin yhteisten voimien yhdistämistä, Hararin mukaan useimmat ihmiset uskovat, että he ovat maailman keskipiste ja että heidän kulttuurinsa on inhimillisen kulttuurin kulmakivi.

”Tällainen karkea itsekeskeisyys on minulle hyvin tuttua, koska juutalaiset, oma kansani, pitävät myös itseään tärkeimpänä asiana maailmassa. Totuus kuitenkin on, että juutalaisuudella on ollut vain hyvin vaatimaton rooli lajimme aikakirjoissa”, Harari on rohkeasti itsekriittinen.

Harari suosittaa omakohtaisesti meditaation harjoittamista, joka on yksi arvokas työkalu tieteellisessä työkalupakissa, kun yrittää ymmärtää ihmismieltä.

”Meidän olisi paras tuntea mielemme, ennen kuin algoritmit alkavat tehdä päätöksiä puolestamme.”

Tuula-Maria Ahonen

---