Pääkirjoitus

Jatkuva oppiminen – kuka saa ja kenelle annetaan?

Koulutuspoliittisen keskustelun keskiössä ovat tällä hetkellä osaaminen ja jatkuva oppiminen, nuo liukkaan tarttumapinnan omaavat massat, joista eri tahoilla on visioita, mutta valitettavan vähän toistaiseksi suuremman mittakaavan konkretiaa.

Yliopistot ja ammattikorkeakoulut onkin jo valjastettu tehtävään, ja vuonna 2021 alkavaan uuteen rahoitusmalliin on sovitettu rahoituskomponenttia jatkuvalle oppimiselle. Korkeakoulujen monet tehtävät, aloituspaikkojen lisääminen nuorille, aikuisväestön osaamistason nostaminen, korkeakoulujen yhteistyön kasvattaminen opetuksessa ja tutkimustoiminnan kehittäminen monien tahojen suuntaan, kuitenkin kaikki kysyvät resursointia, jota ei kuitenkaan ole luvassa kuin kuuluisten pähkinöiden verran.

Uudessa rahoitusmallissa perustutkinto- opiskelijoiden rahoituksesta siirtyy resursseja aikuisväestön koulutuksen suuntaan. Resurssit kutistuvat tehtäväkirjon vaikutuksesta kaikilta — perustutkinto- opiskelijoita ja työelämässä jo olevien oman osaamisen kehittäjiltä. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut ottavat mieluusti vahvemman roolin työikäisen väestön kouluttamisesta ja uraohjauksesta, mutta työ edellyttää lisähenkilöstön rekrytoimista.

Ratkaisuiksi osaamisen kehittämiseen on tarjottu erilaisia reseptejä — opinnollistaminen, aiemmin hankitun osaamisen tunnustaminen, digitalisaatio, oppimisen murros jne.

Kovin vähässä tässä keskustelussa ovat opetuksen puolustajat. Siksi onkin ilahduttavaa lukea asiakaskunnan (!) eli opiskelijoiden näkemys opetuksen merkittävyydestä: Suomen opettajaksi opiskelevien liiton SOOL:n kannanotossa todetaan, ettei opettajaksi voi oppia kirjekurssilla, vaan vaaditaan opetusta.

Edellä sanottua älköön kuitenkin otettako vaatimuksena palata aikaan, jolloin pidettiin monologeja kateederilta. On selvää, että yliopisto-opetuksen pedagogisten ratkaisujen tulee elää ajassa ja kehittyä. Tämä haastaa kehittämään työehtoja vastaavasti, koska nykyinen työehtosopimus sisältää tässä kohdassa kateederiajan kaikuja.

Volyymien kasvattaminen haastaa myös ajattelemaan opiskelija– opettaja-suhdelukua, joka suomalaisessa korkeakouluissa on jo aika korkea so. yhtä opettajaa kohden on merkittävä määrä opiskelijoita.

Tämä(kään) keskustelu ei ole suomalaisessa korkeakoulupoliittisessa keskustelussa merkittävässä määrin noussut pinnalle, mutta aika olisi se jälleen nostaa tutkintotavoitemäärien noustessa ja yliopistojen henkilöstömäärien pienentyessä.

Erilaisia, aiemmin keskitettyjä neuvonta- ja ohjaustehtäviä on siirretty esimerkiksi omaopettajille, monesti tehtäviä, joihin ei ole eikä tule koulutusta. Samoin paine on siirtää opetusta paremmin skaalautuvaan muotoon eli erilaisiin verkkopohjaisiin toteutuksiin, jota toteutusvaiheessa vaativat aiempaa vähemmän opettajaresurssia.

Tämä tultaneen markkinoimaan joustavuutena, mutta joustavuus tässä hahmottunee vain joustavuutena opettajan työaikaan ja -määrään nähden.

On selvää, että jatkuva oppiminen ja osaamisen kehittäminen tulevat haastamaan yliopistojen toimintaympäristöjä tavoilla, joita emme tässä osaa vielä visioidakaan.

Selvää kuitenkin on, että opetushenkilöstön tulee olla hereillä, koska opetus tulee vääjäämättä pirstoutumaan ja osin irtautumaan aikapaikkaisuudesta. Tällöin selkeämmin tulee esiin tarve erilaisille ajanjaksoille, jolloin työtehtäviä ei sijoitu opetushenkilöstön jaksamisen turvaamiseksi.

Opettajien ja tutkijoiden edunvalvojina olkaamme tarkkoina.



Santeri Palviainen
puheenjohtaja, Yliopistojen opetusalan liitto YLL


Painetussa lehdessä sivu 2