Kolumni Maria Lähteenmäki

Sivistysvaje ruokkii tyytymättömyyttä

Elämme pohjoismaalaista unelmaa valtiossa, joka ei ole koskaan ollut niin rikas kuin nyt. Silti mieliämme kaihertaa tyytymättömyys, jopa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne, jota palkankorotukset tai muu maallinen mammona eivät tunnu poistavan.

Väkisinkin nykyiset olot vertautuvat menneeseen, isovanhempiemme ja vanhempiemme elämänmenoon. Sodan jälkeen heillä ei ollut aikaa analysoida henkisen hyvinvoinnin eri dimensioita, värejä, makuja ja hajuja kuten meillä. He painoivat pääosin fyysistä työtä ja pitkää päivää päämääränään saada perheen materiaalinen elämä kuntoon. Heillä oli hyvin konkreettisia tulevaisuuden tavoitteita, kuten millä rahalla saada lapsikatras koulutettua edes johonkin ammattiin ja pärjäämään omin neuvoin.

En väheksy menneisyyden ponnisteluja, mutta materiaaliset tavoitteet ovat sittenkin helpommin saavutettavissa kuin henkisen tyytymättömyyden lannistaminen. Kysymys siitä, miten elättäisimme tai kouluttaisimme lapsemme ei ole laajassa mitassa enää ongelma. Mutta sen sijaan nykyisen yhteiskunnallisen elämän kompleksisuus näyttää saaneen jopa ongelmanratkaisuja työkseen tekevät yliopistolaiset turhautumaan rahantavoittelun paineessa.

Kasvatustieteilijä Jari Salminen on todennut, että meille niin keskeisissä koulutustavoitteissa korostuvat ennen mutta välineellinen arvo ja kilpailukyky, ei sivistys eikä henkinen hyvinvointi. Pitkän linjan sivistysmies, Yleisradion entinen pääjohtaja Sakari Kiuru puolestaan on summannut, että sivistystyön tilanne on nykyään murheellinen.

Kaikki eivät näe asiaa näin pessimistisesti, sillä puhe elämänlaadusta, yhteishyvästä, elämän mielestä sekä arvovallankumouksesta ja jälkimaterialismista on päässyt leviämään jo some-teksteihinkin. Yhteiskuntamuotoilijaksi itseään nimittävän Arto O. Salosen sanoin, hyvä ja tavoittelemisen arvoinen on määrittymässä uusiksi. Tuossa muutostyössä tarvitsemme järkiajattelun lisäksi myös tunnetta ja mielikuvitusta. Toiveikas puhe muutoksesta viittaa siihen, että yhä useampi meistä kaipaa henkisyyttä, sisäistä rikastumista ja älyllisyyttä banaalin, hengenköyhyyden ja aineellisuuden palvonnan sijaan.

Kaipuu näkyy muun muassa sivistys- puheen yleistymisenä. Kun vuonna 2014 SKS julkaisi sivistyspoliitikko Väinö Voionmaata koskevan teokseni, oli asiasta kiinnostuneiden joukko suhteellisen kapea, mutta nyt monet ovat heränneet kysymään, minkälainen oli tutkittua tietoa, tietokirjallisuutta ja kansan sivistämistä korostavan menneisyyden professorin käsitys sivistyksen väkevästä voimasta.

Sivistyksen väkevästä voimasta, kyllä. Voionmaani lukeneena näen yhtenä henkisen hyvinvoinnin ja rikkaamman elämän luomisen välineenä unhoon jääneen ja osin väheksytynkin yleissivistyksen. Kasvatuksesta ja koulutuksesta kumuloituvat tiedot, taidot ja hyvät tavat, henkinen kasvu ja itsekasvatus ovat yleissivistyksen kovaa kivijalkaa.

Humanistisesta sivistyksestä kumpuaa, kuten Martha Nussbaum on painottanut, ei enempää eikä vähempää kuin demokraattinen ja oikeudenmukainen maailmanjärjestys, mutta myös taloudellinen edistys. Mutta sivistyksellinen elämäntapa kantaa rakenteitakin enemmän. Se lieventää turhautuneisuutta sekä tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita. Sen eheyttävä ja henkevä voima nostaa ja sivistysvaje vastaavasti laskee sekä yksittäisiä ihmisiä, perheitä, harrastuspiirejä, mutta myös kokonaisia valtioita ja yliopistojen tapaisia työliittoja.

Sivistysvajeesta kertoo konkreettisimmillaan se, että viime vuosina yliopistojen toimintakäytäntöihin on ujuttautunut aineellisen ahneuden rinnalle epäkunnioittava ja narsistinen, vain yksilön etua korostava käytös.

Nussbaumin sanoin, elämäänsä pohdiskelemattomat ihmiset kohtelevat toisiaan epäkunnioittavasti. Elämänpohdinta sisältää paitsi elämisen merkityksellisyyttä arvioivan puheen, myös etiikkaan, arvoihin ja sivistykseen liittyvän keskustelun. Ilman vuosisatojen takaa näihin päiviin saakka kantanutta yliaikaista elämänpohdintaa meillä ei ole toivoa selättää yhä lisääntyvää tyhjyyden ja tyytymättömyyden tunnetta. Ja tuon pohdinnan ensisijainen paikka on ollut ja tulisi olla edelleenkin juuri yliopistoyhteisö.

---