9/08

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Risto Nieminen

     

    Jako kahteen

    Tutkimus ja opetus ovat yliopistojen perustehtävät, joille kolmanneksi tehtäväksi nykyisin liitetty yhteiskunnallinen vaikuttaminen luontevasti rakentuu. Professori tutkii ja opettaa, usein päättäen varsin itsenäisesti kummankin toiminnan suuntaamisesta. Vaikka perinteinen, itsenäisiin oppituoleihin perustuva rakenne on vähitellen väistynyt anglosaksisen, usean professuurin laitoksien yleistyessä, kytkentä oppiaineen ja tutkimustoiminnan välillä on vahva. Professorilla on useimmiten yksi affiliaatio, laitos, johon hänet on sijoitettu ja jossa hän ryhmineen opettaa ja tutkii, enemmän tai vähemmän sitoutuneesti laitoksen tavoitteisiin.

    Tutkimuksen ja opetuksen tiukalla liitolla professori- ja laitostasolla on ilmeiset hyvät puolensa. Sillä on kuitenkin myös vähemmän toivottavia seurauksia. Yksi niistä on opetuksen lokeroituminen ja tutkinto-ohjelmien jäykistyminen. Syntyy helposti tilanne, jossa vuodesta toiseen professori “tuottaa” saman opintojakson ja jossa laitoksen opetustarjonta kokonaisuudessaan jähmettyy paikalleen. Tutkinto-ohjelmien uudistaminen vaatii aina pitkät neuvottelut ja monien osapuolten sitouttamisen kompromisseihin. Tutkimustyö voi myös kärsiä: tieteenalojen rajoja rikkovalle ja ylittävälle tutkimukselle ei aina ole luonnollisia, satunnaisten kontaktien synnyttämiä virikkeitä.

    Ehdotan harkittavaksi uutta käytäntöä. Kullekin professorille osoitetaan yhden asemesta kaksi affiliaatiota, siten että tutkimus ja opetus hallinnollisessa mielessä eriytetään. Professori nimitetään opettajaksi tutkinto-ohjelmaan, josta yhdessä vastaavat eritaustaiset kollegat. Sen lisäksi hänet nimitetään tutkimusyksikköön (“research centeriin”), joka tarjoaa edellytykset ja ympäristön dynaamiselle tutkimukselle. Centereitä voi syntyä ja kuolla tutkimuksen edetessä ja painopisteiden ja rahoituslähteiden muuttuessa; nykyiset laitokset tapaavat yleensä olla käytännössä ikuisia. Dynaamisuuden varmistamiseksi yliopiston kannattaisi kyllä asettaa centerien kokonaismäärälle yläraja.

    Kahden affiliaation käytäntö nostaisi ilman muuta opetuksen painoarvoa. Se lisäisi professorien sitoutumista yhteisiin opetustavoitteisiin sekä mahdollistaisi tutkinto-ohjelmien paremman, jatkuvan uudistumisen. Tutkimuksen alueella se mahdollistaisi uudenlaisten, perinteisessä kielenkäytössä moni- tai poikkitieteellisiksi kutsuttujen yksiköiden syntymisen entistä paljon helpommin. Kaksi affiliaatiota laajentaisi professorien arkista kollegiaalista toimintaympäristöä ja aktivoisi uudenlaisia kontakteja. Vahvat tutkimusyksiköt lisäisivät myös julkisten rahoittajien luottamusta yliopistoihin: tutkimusrahoituksen painopiste on jo liiaksi siirtynyt ulkopuolisten toimijoiden päätettäväksi. Parhaat yliopistot ovat niitä, joilla on itse mahdollisuus päättää tutkimusagendasta.

    Ainelaitokset siis joutaisivat mennä. Tosiolevaista yliopistossa ovat opetus ja tutkimus, mutta niiden tarvitse olla hallinnollisesti yhteen niitettyjä. Kumpikin menestyy parhaiten niiden tärkeimmät piirteet tunnustavissa rakenteissa.

    Yliopistot ovat tunnetusti konservatiivisia ja muuttuvat hitaasti. Euroopan tiedesäätiön (ESF) viimeviikkoisessa kokouksessa eräs koiranleuka totesi seuraavasti: “Changing universities is like moving graveyards – you get no help from the people inside”. Näinä aikoina tuntuisi kuitenkin olevan kultainen tilaisuus parantaa edellytyksiä yliopistojen päätehtävään, seuraavan sukupolven kansalaisten ja tutkijoiden opettamiseen ja inspirointiin.

    Kolumnisti toimii fysiikan professorina TKK:lla.