Intohimojen sota
Menneen vuosisadan sodat herättävät suomalaisissa
yhä voimakkaita tunteita, tämän
ovat aiheen parissa työskennelleet
tutkijat joutuneet karvaasti kokemaan. Palautteena
on tullut kovaäänisiä moitteita,
nimettömiä herjauskirjeitä ja kaikenlaisia
neuvoja paremmintietäjiltä.
Historian käännekohtina vuoden 1918 sisällissota
sekä talvi- ja jatkosota ovat vahvasti sidoksissa
suomalaisten kansalliseen identiteettiin. Monien
asianharrastajien mielissä näistä vaiheista on olemassa
vain yksi totuus, mutta se, mikä totuus on,
vaihtelee suuresti.
Historioitsijan kannalta kanssakäyminen suuren
yleisön kanssa on parhaimmillaan hedelmällistä,
mutta kovin usein myös turhauttavaa. Turun yliopistossa työskentelevä poliittisen historian
tutkija, VTT Markku Jokisipilä on tutkimuksissaan
käsitellyt muun muassa Suomen ja Natsi-
Saksan suhdetta jatkosodassa. Dosentti Ilkka
Huhta Itä-Suomen yliopistosta taas on selvittänyt
uskonnon ja nationalismin yhteyttä ja kirkon
roolia vuoden 1918 sisällissodan aikana.
Kumpikin tutkijoista on esitelmöinyt kiitettävän
ahkerasti erilaisissa tilaisuuksissa ja siten he
ovat toteuttaneet ajatusta yliopiston kolmannesta
tehtävästä. Molemmat ovat myös saaneet runsaasti
palautetta tutkimuksistaan, mukana anonyyminä
esitettyä loanheittoa varsinkin netin keskustelupalstoilla.
Miksi menneisyys herättää niin suuria
intohimoja?
—Historian tehtävänä on oikeuttaa olemassa olevaa
tilannetta ja nykyinen Suomi pyritään näkemään
tietyn historiallisen kehityskulun lopputuloksena
ja päätepisteenä, Ilkka Huhta selittää.
—Tieteenalana historia on varsin poliittinen,
sillä historiaa tarvitaan monen asian legitimoijaksi
ja argumentiksi. Kun historian lisätään vielä
mausteeksi uskonto, on soppa valmis. Sellainen,
jonka identiteettiä vaiheiden käsittely koskettaa,
ilmoittaa tutkijalle aika herkästi, että totuus on
kyllä jo tiedossa.
Markku Jokisipilän mukaan yksi lisäsyy tunnelataukseen
on se, että Suomessa historiantulkinnoissa
on ollut vahva oikeiston ja vasemmiston
vastakkainasettelu, joka on liittänyt historian
osaksi myös päivänpoliittista debattia.
Suuren yleisön edessä
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Jokisipilä
on pitänyt noin 200 historiaesitelmää maallikkoyleisöille
ympäri Suomea, mutta luonteeltaan selkeästi
poliittisiin tai tiettyä aatesuuntaa propagoiviin
tilaisuuksiin hän ei ole lähtenyt.
—On kiehtovaa käydä vuoropuhelua maallikkojen
kanssa ja saada tuntumaa siihen, mikä heitä
historiassa kiinnostaa ja mistä syystä. Sitä paitsi
mielestäni verorahoilla kustannettavan tutkimuksen
tulokset on pyrittävä viemään myös suuren
yleisön saataville, hän painottaa.
Toista maailmansotaa käsittelevissä yliopiston
ulkopuolisissa esitelmätilaisuuksissa Jokisipilän
yleisön keski-ikä on useimmiten kuudenkymmenen
vuoden tienoilla. Eläkeikäisillä on aikaa harrastaa
ja oman ikääntymisen myötä syntyy tarve
sijoittaa oma elämänkokemus osaksi suurempaa
historiallista kontekstia. Siihen pyritään muun
muassa hakeutumalla näihin esitelmätilaisuuksiin.
Vankkoja näkemyksiä ja höyrypäitä
—Poliittisen historian kysymyksistä väestön
enemmistöllä on yleensä jonkinlainen mielipide,
osalla hyvinkin voimakkaita käsityksiä. Se on
myös ala, jossa kuka tahansa voi julistautua asiantuntijaksi.
Varsinkin talvi- ja jatkosota ovat ajanjaksoja,
joista ihmisillä on hyvin vankkoja näkemyksiä.
Jokisipilä on vuosien varrella saanut joitakin
nimettömiä herjauskirjeitä, mutta yleensä palaute
on uskallettu antaa omalla nimellä, ja tuolloin
sävy on yleensä ollut suurin piirtein asiallinen.
Hän on tosin myös joutunut poistamaan epäasiallisesti
käyttäytyneen yleisön edustajan studia generalia
-luennolta, mutta vastaavat episodit ovat
harvinaisia. Nimettömänä käytävä nettikeskustelu
on kuitenkin aivan oma lukunsa. Tämä tosin koskee
mitä tahansa asiaa: useinhan palstoilla esitetyt
puheenvuorot ovat jokseenkin älyttömiä tai tyyliltään
painokelvottomia.
—Anonyymisti huseeraavasta joukosta löytyy
melkoisia höyrypäitä, Jokisipilä on havainnut..
—En seuraa aktiivisesti tutkimuksiani koskevaa
nimetöntä kirjoittelua, mutta sen verran tiedän,
että virtuaalifoorumeilla minut on leimattu
niin taistolaiseksi kuin äärioikeistolaiseksikin.
Sota-ajasta kun kirjoittaa, niin luonnollisesti
myös varusmiespalvelukseni suorittaminen ja
seksuaalinen suuntautumiseni on kyseenalaistettu,
tutkija hymähtää.
Myös Huhta kertoo internetin keskustelupalstoilta
saaneensa muutaman paremmintietäjän
sylkäisyn.
—Nämä kommentit ovat kuitenkin sellaisia,
että ne harvemmin johtuvat siitä, mitä itse olen
sanonut tutkimuksissani. Tavallisempaa on, että
keskustelu syntyy toimittajan käristyksistä, jotka
sitten menevät tutkijan piikkiin.
Arvokasta lähdeaineistoa
Lisäksi Huhta on saanut lukuisia hyödylliseksi
osoittautuneita yhteydenottoja historian harrastajilta,
jotka arvelevat omaavansa tutkimuksen
kannalta tarpeellista paikallista tietoa tai joiden
lähiomainen on ollut jollain tapaa osallinen sodassa.
Yleensä yhteydenottajat ovat olleet varsin
iäkkäitä.
—Käyttööni on annettu ainutlaatuista lähdeaineistoa.
En siis pidä ollenkaan pahana, että minulle
tarjotaan erilaisia näkemyksiä kesken tutkimusprosessin.
—Olen usein miettinyt, miksi juuri historian
synkimmät kohdat ovat sellaisia, että niistä kertominen
uudella tavalla tai vanhojen tulkintojen
korjaaminen koetaan erityisen vaaralliseksi. Suuren
yleisön palautteeseen on syytä suhtautua vakavasti,
mutta usein se on kuitenkin sellaista, että
sen edessä on parasta olla ihan rauhassa. Kiitos ja
moite kun tulevat useimmiten samasta asiasta.
Olen myös pannut merkille muiden kollegojen
käymistä debateista etteivät tutkijoiden julkiset
oikaisuyritykset ole yleensä tuottanut toivottua
vaikutusta, Huhta huokaa.
Toinen tutkijamme taas kertoo saamastaan,
täysin tutkimustyön luonnetta ymmärtämättömästä
palautteesta, jonka mukaan asiaa ei voi kyetä
käsittämään, koska ei ole itse ollut sodassa.
—Tällä logiikalla antiikin Rooman tutkiminen
olisi lopetettu viimeistään jo 1500 vuotta sitten.
Välillä myös suorastaan huvittaa, kun pian nelikymppistä
tituleerataan “nuoren sukupolven tutkijaksi”,
myös pojittelua olen joutunut kuuntelemaan,
mutta sille olen laittanut nopeasti stopit.
Ohjeistusta oikeisiin tutkimustuloksiin
Se, millaista palautetta tutkijat kertovat saaneensa
araksi mielletystä aiheesta jopa tiedeyhteisön sisältä
vetää ilmeen kuitenkin vakavaksi. Huhdan
tehdessä Sisällissota 1918 ja kirkko -nimistä kirjaa
(SKHS 2009) häntä ohjeistettiin siihen, mitä aiheesta
voi ja tulisi sanoa.
—Hämmentävin oli eräs eteeni tullut viesti,
jossa kerrottiin vuotta ennen kirjan valmistumista,
miten valheellisen historiakuvan toimittamani
kirja välittää ja miten ammattitaidottomasti se oli
suunniteltu. Koska tämän arvion kirjoitti professorin asemassa oleva henkilö, suhtauduin palautteeseen
hetken vakavasti.
Myös Jokisipilä on joutunut erään toisen professorin
hampaisiin, esimerkkejä siitä on jokaisen
luettavissa netissä. Muuhun tutkimukseen liittyen
taas eräs kansanedustaja on myös uhannut oikeustoimilla.
Vuoropuhelu ympäröivän yhteiskunnan
kanssa on kuitenkin ollut hyvä koulu, jossa
tutkija on oppinut perustelemaan käsityksensä
ymmärrettävällä ja tiiviillä tavalla sekä puolustamaan
omia näkemyksiään.
Historian viehätys
—Oma historianäkemykseni lähtee siitä, ettei täysin
oikeita tai vääriä tulkintoja ole olemassakaan,
ja että kaikenlaisille näkemyksille on suotava olemassaolon
oikeus. Juuri eri tulkintojen välisessä
debatissahan tiivistyy osa historian viehätyksestä,
Jokisipilä huomauttaa.
—Palaute kuitenkin vaikuttaa jossain määrin,
tosin olen vuosien saatossa kehittänyt melkoisen
paksun nahan tässä asiassa. On sanottu, että jos
uskot kehut, pitää uskoa myös haukut. Tämän
ohjenuoran mukaisesti olen pyrkinyt säilyttämään
perspektiivini asioihin. Ihmisillä on näkemyksiinsä
oikeus, eikä kaikkia voi koskaan miellyttää.
Asiantuntematon ja asenteellinen palaute on
kuitenkin kenelle tahansa turhauttavaa.
- Kun tutkii vuosien ajan jotakin teemaa ja sitten
lähettää tutkimuksensa maailmalle on vaikea
kuitata pelkällä olankohautuksella palaute, josta
voi huomata, että sen pohtimisessa ei ole juurikaan
nähty vaivaa, Huhta huomauttaa.
Arja-Leena Paavola
|