“Toiseksi paras asia, mikä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen”
Opetusministeri Henna Virkkunen perusteli
näillä sanoilla uutta yliopistolakia helmikuussa
2008. Mahtoiko ministerimme
tietää, että hän jatkoi ajatusta, jonka piispa
Rothovius esitti vuonna 1640 kehottaessaan
hiippakuntansa pappeja Turun Akatemian
juhlallisiin avajaisiin. Rothovius oli
nimittäin sitä mieltä, että Turun Akatemian
perustaminen oli niin suuri “Jumalan
hyväteko” näiden seutujen asukkaille, ettei
sellaista ollut sattunut Suomelle “sitten
maailman luomisen”. Tulevaisuus näyttää,
onko yliopistolaki toiseksi parasta, mitä
yliopistoille on tapahtunut maailman luomisen
jälkeen?
Tähän mennessä ylistäviä lausuntoja on kuultu
lähinnä rehtoreilta. Tämä kenties riittää opetus- ja
kulttuuriministeriölle, joka ei ole halunnut rahoittaa
uudistuksen perusteellista tieteellistä tutkimusta.
Luotettavan tiedon puutteessa on siis
vaikea tietää, mitä yliopistoissa on tapahtunut uuden
yliopistolain aikana. Koulutuspolitiikan kannalta
tätä voi pitää ongelmana. Yliopistolain säätämisestä
on sen sijaan kirjoitettu melko paljon.
Esimerkiksi Tomperin (2009) ja Vanttajan (2010)
kirjat valottavat lain säätämisen prosessia hyvin.
Olen myös kirjoittanut aiheesta tieteellisen artikkelin
(Välimaa 2010). Sen sijaan yleisesti tunnettua
ei näytä olevan yliopistolakiin johtanut kehityskulku.
Kehitys kohti yliopistolakia alkoi 1990-luvun
alun kovan laman aikana. Lamaa voi kutsua suomalaisen
korkeakoulutuksen ’globalisaatioshokiksi’,
sillä sen aikana ja sen takia suomalaisten yliopistojen
itseymmärrys alkoi muuttua. Kaikille
alkoi käydä selväksi se, että tutkimuksen pitää olla
yhteiskunnallisesti hyödyllistä, jotta sitä julkisesti
rahoitettaisiin. Samalla muuttui myös korkeakoulutuksen
ohjausjärjestelmä, jossa taloudellinen
ohjaus ja normiohjaus alkoivat vähitellen erkaantua
toisistaan. Yliopistolakiin tuli uusia vaatimuksia,
mutta opetusministeriöltä saatu suora rahoitus
väheni 20% kymmenessä vuodessa (1990-
2000). Samalla lainsäätäjä alkoi systemaattisesti –
hallituspohjasta riippumatta- tehdä yliopistolakiin
muutoksia, jotka toivat ulkopuoliset henkilöt
yliopistojen hallituksiin (1997), lisäsivät kolmannen
tehtävä yliopiston tehtäviin (2004) ja kasvattivat
sekä yliopistojen taloudellista autonomiaa
(2004, 2006) että paransivat johtamisedellytyksiä.
Monet näistä laieista päätyivät pykäliksi uuteen
yliopistolakiin (558/2009).
Mikä yliopistolain aikana muuttui eniten?
Yliopistolain säätäminen osoitti mielestäni sen,
että kansallinen käsitys yliopistojen tehtävästä on
muuttunut. Yliopistoja ei enää nähdä yksiselitteisesti
kansallisina kulttuuri-instituutioina, vaan
niiltä odotetaan kasvavaa panosta taloudellisten ja
sosiaalisten innovaatioiden tuottajina. Talouselämää
hyödyttävä tutkimus hyötyy tästä muutoksesta,
mutta muilla tieteenaloilla on legitimiteettiongelmia. Toinen havainto on se, että yliopistolain
ja yliopistojen yhdistymisten myötä koulutuspolitiikan
tavoitteet ovat muuttuneet. Enää
Suomessa ei lähdetä siitä, että kaikkia alueita ja
kaikkia korkeakouluja tulisi kehittää tasa-arvoisesti.
Nyt tavoitteena on luoda julkisilla resursseilla
eriarvoisuutta eri yliopistojen välille. Aaltoyliopiston
perustaminen on siitä kiistaton esimerkki.
Jää nähtäväksi onko tämä koulutuspoliittisen
tavoitteenasettelun muutos pysyvä, vai
muuttuuko se seuraavan hallituksen aikana. Toivon
kaikkien yliopistojen puolesta, että Aalto-yliopistoon
asetetut (epärealistisen?) korkeat tavoitteet
saavutetaan. Pettymysten sattuessa kaikilla
yliopistoilla voi olla edessään kovat ajat.
Kollegiaalisuus tulevaisuuden haasteena
Yliopistolain keskeisin tavoite on tehdä yliopistojen
johtamisesta ammattimaisempaa toimintaa.
Hallitus luo strategiat, joiden perusteella rehtori
johtaa ja dekaanit panevat toimeen päätöksiä. On
selvää, että lain uudistajien repertuaarissa hyvä
johtaminen tarkoittaa tehokasta linjaorganisaatiota,
jossa johtajille annetaan niin paljon valtaa
kuin mahdollista. Johtamisen kannalta tilanne on
periaatteessa selkeä. Yksi käskee ja muut tottelevat.
Akateemisen työn tulosten kannalta tämä periaate
voi olla tuhoisa. Sekä opetus ja tutkimus
että molempien ideointi, suunnittelu ja hallinnointi
edellyttävät yhteistyötä opettajien ja tutkijoiden
kesken. Mutta ei millaista tahansa yhteistyötä.
Se edellyttää sellaista yhteistyötä, jossa keskustellaan
ja otetaan eri mielipiteet huomioon.
Tämä on luonteeltaan kollegiaalista toimintaa. Se
on erilaista kuin demokraattinen päätöksenteko,
josta lainsäätäjä on halunnut päästä eroon. Kollegiaalinen
päätöksenteko ei kuitenkaan seuraa demokraattisen
päätöksenteon äänestämisen logiikkaa,
mitä lainsäätäjä ei ilmeisesti ole havainnut.
Kollegiaalinen päätöksenteko noudattaa argumentaation
logiikka, jossa voittaa paras argumentti.
Tämä saattaa kuulostaa ihannetilalta, mutta se
ei ole sitä. Se on ylipistojen alkuperäinen toimintatapa.
Nykyinen johtamismalli, YPJ ja SOLE ovat
yksilön omaa suoritusta painottaessaan vahvasti
hämärtämässä sitä tosiasiaa, että kaikki akateeminen
työ on aina luonteeltaan yhteistyötä kollegoiden kanssa. Se on keskusteluja, yhteisiä päätöksiä
ja argumentointia kollegoiden kanssa. Traditioita
voi siirtää eteenpäin vain, jos tuntee niitä. Avainsana
ei siis ole kilpailu, jota nykyään painotetaan,
vaan älyllinen kilvoittelu itsen ja kollegoiden
kanssa. Akatemian ihanteena kun ei lopultakaan
ole julkaisuluettelon pidentäminen, vaan totuuden
tavoittelu ja ajattelun kirkastaminen - siis
hyvä tutkimus ja opetus. Oppiminen ja julkaiseminen
ovat onnistuneen työprosessin seurauksia.
Yliopiston kollegiaalisesta luonteesta johtuen
pidän johtamisjärjestelmien muutosta kaikkein
suurimpana uhkana tehokkaalle ja korkealaatuiselle
tutkimukselle ja opetukselle. Käskyttäminen
ei toimi yliopistoissa. Siksi kehotan meitä kaikkia
akateemisten yhteisöjen jäseniä miettimään keinoja
vahvistaa kollegiaalista työn tekemistä. Kannustan
kaikkia miettimään sitä, miten voimme
tehdä työmme hyvin siitä huolimatta, että nykyinen
yliopistollinen ajattelu kannustaa lyhytnäköiseen
ja vain numeroiden valossa tulokselliseen
toimintaan. Kehotan käyttämään kollegiaalisia
työnteon tapoja, jotka jo osaamme, sekä kehittämään
uusia. Yhteiset ajattelun, oppimisen, opettamisen
ja tutkimisen prosessit ovat liian arvokkaita,
jotta niistä päättäminen voitaisiin jättää vain
johtajille. Vastuulliset johtajat tietävät tämän itsekin.
Siitä syystä kollegiaalisen toiminnan vahvistaminen
on yliopistoyhteisön yhteinen haaste. Yliopistojen
kollegiot voivat tukea tätä toimintatapaa
käyttämällä sitä valtaa, joka niille laissa on annettu.
Jussi Välimaa
professori
Viittaukset:
- Tomperi, T. (2009) (toim.) Akateeminen kysymys?
Yliopistolain kritiikkiä ja kiista uudesta yliopistosta.
Tampere: Vastapaino
- Vanttaja, M. (2010) Yliopiston villit vuodet. Suomalaisen
yliopistolaitoksen muutoksia ja uudistuksia
1990-luvulta 2000-luvun alkuun. Turku: Turun yliopiston
kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisuja. A
210.
- Välimaa, J. (2010). Uusi yliopistolaki ja kansallisen
yliopistolaitoksen yhtiöittäminen. Teoksessa
J.Lasonen & J. Ursin (toim.) Koulutus yhteiskunnan
muutoksissa: jatkuvuuksia ja katkoksia. FERA (painossa).
|