Tohtorikoulutus jatkuvuuden ja muutoksen aikana ja paikkana

Työyhteisö voi paikata rahoituksen pirstaleisuudesta johtuvaa epävarmuutta. Yhä useampi myös ajautuu jatko-opintoihin. Projektimaisen työskentelyn yleistyminen voi kaventaa tohtorikoulutuksen laaja-alaisuutta.

Lähes 80 osallistujaa, tutkijakoulujen koordinaattoria, väitöskirjanohjaajaa, jatko-opiskelijaa ja projektitutkijaa, keskusteli tohtorinkoulutuksesta ja sen kehittämisestä Tampereella 6.10 järjestetyssä ”Tohtorikoulutus työelämän tuulissa”-seminaarissa. Tilaisuuden järjesti Tampereen yliopiston ESR-hanke ”Motiivit ja ohjaus jatkotutkinto-opinnoissa”.

Seminaarissa esiteltiin hankkeessa toteutetun kyselytutkimuksen tuloksia, minkä jälkeen yleisö sai ottaa äänestämällä kantaa muutamiin keskeisiin kysymyksiin. Lisäksi yhteiskunnan eri alueilta koottu asiantuntijapaneeli pohti äänestysten pohjalta tohtorinkoulutuksen tilaa ja nykyisiä kehittämissuunnitelmia.

Pätkät, katkot ja niukkuus

Erilaiset rahoitustilanteet asettavat jatko-opiskelijat eriarvoiseen asemaan jatko-opintojen edistämisen ja työhyvinvoinnin näkökulmasta. Aineisto paljastaa moninaisemman rahoitustapojen kirjon kuin mistä tohtorinkoulutusta kehitettäessä usein puhutaan.

Lisäksi rahoituskysymys on moniulotteisempi kysymys kuin vain palkan tai apurahan suuruus – jatko- opintojen kannalta merkittäviä asioita ovat myös rahoituksen jatkuvuus ja mahdollisuus keskittyä sen turvin itse väitöskirjatyöhön. Nämä rahoituksen varmuuden eri ulottuvuudet toteutuvat eri tavoin eri rahoitustilanteissa: esimerkiksi virkasuhde yliopiston ulkopuolella saattaa tarjota pysyvän ja riittävän toimeentulon, mutta ei välttämättä mahdollista keskittymistä väitöskirjatyöhön, mikä puolestaan voisi olisi mahdollista apurahalla, joka ei tosin tarjoa pysyvyyttä eikä välttämättä riittävää toimeentuloa.

Tutkimuksen mukaan ei kuitenkaan ole olemassa pelkästään hyviä tai huonoja rahoitustilanteita, sillä jatko-opiskelijoiden tarpeet vaihtelevat opintojen ja elämäntilanteen mukaan. Pitkää Suomen Akatemian tutkijakoulurahoitusta kuitenkin arvostetaan, koska se koetaan suhteellisen pysyvänä rahoituksena, joka mahdollistaa myös keskittymisen väitöskirjatyöhön, mikäli se myönnetään useammaksi vuodeksi kerrallaan. Toisaalta lyhyitä apurahoja parjataan, koska pätkittäisyytensä lisäksi niiden aikana ei voi keskittyä väitöskirjaan vaan sen tarjoama työaika pitää käyttää seuraavan hakemuksen valmisteluun.

Rahoituksen koetaan vaikuttavan välillisesti myös jatko-opiskelijoiden hyvinvointiin. Kyselyaineistossa rahoituksen kerrotaan vaikuttavan työn sisällön ja yksityiselämän hallittavuuden sekä työn hallitsemisen ja ammatillisen itsetunnon kokemuksiin, jotka kaikki ovat työhyvinvoinnin osa-alueita.

Toisaalta kielteinen apurahapäätös voidaan kokea ammatillista itsetuntoa heikentävästi eli osoituksena siitä, että jatko-opiskelija ei osaa työtään, eikä häntä arvosteta. Pitkäkestoisella, alusta asti turvatulla rahoituksella väitöstyötään valmistelevat vastaajat suhtautuvatkin tulevaan tutkijanuraan keskimäärin positiivisemmin ja ovat vähemmän alttiita vakaville jatko-opintojen keskeyttämispohdinnoille, päinvastoin kuin epävarmalla ja pätkittäisellä rahoituksella työskentelevät. Tulokset antavat viitteitä myös siitä, että työyhteisö voi monin tavoin paikata rahoitustilanteista johtuvaa epävarmuutta. Esimerkiksi kun kielteiset apurahapäätökset nakertavat jatko-opiskelijan itsetuntoa, tukeva työyhteisö voi neutraloida tätä tunnetta positiivisen palautteen voimin.

Lisäksi jatko-opiskelijan luottamus ohjaajan tukeen tai työyhteisön yhteisiin ponnisteluihin rahoituksen suhteen auttaa paikkaamaan epävarmuutta tulevasta. Tohtorikoulutuksen kehittämiskeskusteluun olisikin syytä lisätä kysymys siitä, miten erilaisista rahoitustilanteista heijastuvia hyvinvointivaikutuksia voitaisiin paremmin huomioida työyhteisöissä ja väitöskirjatyön suunnittelu- ja ohjausprosesseissa.

Jatko-opintoihin myös ajaudutaan

Tilastojen mukaan tohtoreiden työttömyysluvut ovat pieniä verrattuna alemman tutkinnon suorittaneisiin. Etenkin nykyisen taloudellisen suhdanteen aikana osa maistereista hakeutuukin jatko-opintoihin paremman työllistymisen toivossa.

Myös toteutetun kyselyn vastaajista 11,5 % ilmoitti työttömyyden tai heikon työllisyystilanteen vaikuttaneen ”erittäin paljon” heidän päätökseensä hakeutua jatko-opiskelijaksi. Henkilökohtaisten työllistymismahdollisuuksien parantaminen syynä hakeutua tieteellisiin jatko-opintoihin ei vastaa perinteisiä akateemisia tavoitteita, mistä syystä ryhmää haluttiin analysoida tarkemmin.

Kyseisessä ryhmässä ns. kovien tieteiden jatkoopiskelijoiden määrä painottuu. Ryhmän vastaajista 56% on luonnontieteilijöitä, maa- ja metsätaloustieteilijöitä tai tekniikan alan jatko-opiskelijoita, 18% lääke- tai terveystieteilijöitä ja loput 26% yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja tai kasvatustieteilijöitä. Suurin osa (52 %) ryhmästä kuuluu ikänsä puolesta urapolkunsa alkuvaiheessa oleviin eli he ovat alle 30-vuotiaita.

Kuten koko kyselyaineistossa, myös tässä ryhmässä yleisimpiä tohtorikoulutukseen lähtemiseen motivoivia tekijöitä ovat kiinnostus tutkimustyöhön, halu kehittyä, tavoite oppia tieteellisen kirjoittamisen taitoja ja ymmärtää laaja-alaisesti valittua tieteenalaa. Jatkokoulutus on ryhmään kuuluville kuitenkin vahvasti myös tapa työllistyä ja mahdollisuus saada lisäaikaa oman paikkansa etsimiseen työmarkkinoilla.

Suuri osa ryhmän vastaajista tiivistää työllistymisensä yhdeksi tärkeimmäksi työelämään liittyväksi tavoitteekseen, eivätkä tavoitteet liity niinkään esimerkiksi kasvamiseen alan asiantuntijaksi. Näille jatko-opiskelijoille tohtorikoulutus ei välttämättä ole ollut pitkäaikainen ja harkittu tavoite, vaan he kokevat muita vastaajia useammin ajautuneensa tohtorikoulutukseen.

Seminaarissa syntyikin vilkasta keskustelua juuri jatko-opintojen opiskelumotiiveista ja niihin ”ajautumisesta”. Projektin tutkijat kuitenkin korostavat, että jatko-opintoihin ajautuminen ei sinällään välttämättä ennusta mitään tai ole huono asia: ei yksilön eikä lopulta hänen väitöskirjansa tieteelle tuottaman kontribuutionkaan näkökulmasta. Huomionarvoinen havainto koko tutkimusaineistosta onkin, että kiinnostus tutkimukseen pääsääntöisesti lisääntyy jatkoopintojen aikana, ja moni jatko-opiskelija innostuu tutkijan työstä vasta jatko-opinnoissa edettyään.

Ajautuminen jatko-opintoihin ei myöskään ole uusi ilmiö. Seminaarissa huomautettiin, että aiemmat vuosikymmenet ovat osoittaneet koulutuskanavien ruuhkautuvan taloudellisten matalasuhdanteiden aikana.

Useat tähän ryhmään kuuluvat siis kokevat, että tohtorikoulutus on keino työllistyä ja saada taloudellista turvaa. Heidän kuvauksensa tiedeyhteisöstä ja tutkimustyöstä kertovat tohtorikoulutuksen kytkeytyvän aiempaa tiiviimmin projektimaiseen tutkimuksentekoon ja rahoitukseen. Tutkimusprojekteissa työtehtäviin kuuluu väitöskirjan tekemisen lisäksi projektihallinnointia ja rahoituksen hakemista, minkä jatko-opiskelijat kokevat usein häiritsevän väitöskirjatyötään. Tohtorikoulutuksen kehittämisen näkökulmasta nämä työtehtävät voisi tunnistaa koulutuksen osana, joka tähtää työllistymismahdollisuuksien parantumiseen.

Projektimainen työskentely yleistyy

Väitöskirjatyön tekeminen osana tutkimusprojektia on tuttua ns. kovien tieteiden alueella, mutta yhteiskuntatieteiden, humanististen ja kasvatustieteiden aloilla väitöskirjojen tekeminen projekteissa on ollut toistaiseksi vähäisempää. On kuitenkin mahdollista, että muutokset tyypillisissä rahoituskanavissa sekä tiedon jakamisen ja rakentumisen näkökulmasta tervetulleet pyrkimykset etsiä hyviä tutkimusryhmäkäytäntöjä lisäävät projektimaista työskentelyä tulevaisuudessa myös näillä tieteenaloilla.

Huolestuttavana ilmiönä voidaan pitää sitä, jos projektimainen työskentely valjastaa tohtorikoulutuksen sisällöt, tavoitteet ja toimintatavat siten, että tutkimustyössä tarvittavien jatkuvuuden ja laajojen ajallisten perspektiivien kokemismahdollisuudet jäävät jatko-opiskelijalle vähäisiksi. Projektien toimintalogiikka ja rahoituskäytännöt noudattavat tyypillisesti lineaarisesti etenevää toimintaa, jossa poikkeamat suunnitelmista ovat ongelmia ja ne tulkitaan helposti tehottomana ajankäyttönä.

Koulutuksella moraalisen ja eettisen kasvun aikana ja paikkana sekä maailmaa muuttavana resurssina on lähtökohtaisesti projektimaista työelämää laajempi ajan ja paikan horisontti. Jotta koulutuksen käytännöt eivät kaventuisi täysin vastaamaan tehokkuutta ja taloudellisia tekijöitä korostavia projektikäytäntöjä, on tärkeää, että tohtorikoulutuksen kehittämislinjoista päättävät tahot selkeästi tunnistavat koulutuksen tavoitteiden ja projektimaisen toimintakulttuurin eriytymiskohdat ja huomioivat ne suosituksissaan.

teksti KT Virve Kallioniemi-Chambers,
YM Laura Valkeasuo ja
FM Mirka Gustafsson
Tampereen yliopisto

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36