Kirja-arviot

Elämän ja teorioiden kudelma Pertti Ranta: Charles Darwin. Elämä ja evoluutio. Teos 2011. 209 s.

Vuonna 2009 vietettiin Charles Darwinin 200-vuotisjuhlaa ja evoluutioteoriasta ja sen isästä ilmestyi kirjoja pienen hyllyn verran. Miksi siis enää esitellä loppuun kaluttua aihetta? Kuitenkin suurin osa kirjoista oli spesifejä ja vaikeatajuisia selvityksiä evoluutioteorian hienoksista.

Biologi ja suomentaja Pertti Ranta taas kirjoittaa elävästi ja havainnollisesti, ja hän vastaa myös Beaglen matkan ja Lajien synnyn uusista nykylukijaa puhuttelevista suomennoksista. Etenkin Beaglen matka tuo esiin sen, että suuret tieteelliset oivallukset eivät synny laboratorioissa tai tutkijankammioissa, vaan elävässä elämässä hankituista kokemuksista ja havainnoista.

Ranta viekin lukijan vuonna 1835 Darwinin ja Beaglen kanssa kiertämään maailmaa, kunnes laiva rantautuu Galapagos-saarille. Siellä Darwin oivaltaa evoluutioteorian perusidean. Saarilla asustaa sirkkuja, jotka ovat eri saarilla hieman erilaisia. Darwin oivaltaa että linnut ovat peräisin samasta kantalajista, joka on eri saarilla kehittynyt erilaisiksi variaatioiksi.

Näin romahti rysäyksellä Raamatun oppi, jonka mukaan lajit ovat muuttamattomia ja ne on luotu erikseen ja kerralla. Vuonna 1959 ilmestyneessä Lajien synnyssä Darwin esitti, että lajit ovat alituisen kehityksen tilassa ja muuttuvat ja sopeutuvat kulloisenkin ympäristönsä vaateisiin. Vuonna 1971 ilmestyi kirja Ihmisen polveutuminen, jossa Darwin vie monia järkyttäneen teoriansa huippuunsa ja esittää, että ihminen ei olekaan Jumalan vaan apinan kuva.

Darwin paitsi havainnoi elävää luontoa, myös osasi ottaa vaikutteita eri alojen tutkijoiden huomioista. Geologian isältä Charles Lyelliltä hän omaksui oivalluksen, että maapallo yleensäkin on muutoksen tilassa, mistä fossiilit olivat pitävä todiste. Taloustieteilijä Thomas Mathulsin väestöteoriaa Darwin sovelsi luonnonvalintaan siten, että luonto tuottaa aina enemmän kuin kykenee ylläpitämään, ja näin ankara kamppailu lajien välillä johtaa kehnompien karsiutumiseen ja sopeutuneimpien lisääntymiseen.

Rannan esitystapa ansaitsee erityistä huomiota. Perinteisesti tutkijoiden elämäkerroissa ensin esitellään elämä ja sitten teoria. Ranta taas kutoo Darwinin elämän ja teorian yhteen ja näin osoittaa, että teoriat syntyvät havaintojen ja ajatusten herkeämättömästä dialogista. Lajien synnystä otettiinkin monia painoksia, joihin Darwin teki tärkeitä korjauksia ja lisäyksiä.

Tuosta jo ilmestyessään bestselleriksi kohonneesta kirjasta on myöhemmin tehty paljon erilaisia versioita aina äänikirjasta lapsille muokattuun kuvitettuun versioon asti. Mullistavinta teoksessa olikin se, että se käänsi vallitsevan maailmankuvan ympäri ja pudotti ihmisen valtaistuimeltaan osaksi luontoa. Näin Lajien synty tarjoaa filosofisen perustan myös luonnonsuojelulle.

Rannan tekstiä lukiessa herää myös kysymys, onko tieteen pirstoutuminen pieniin erityisaloihin ja laboratorioihin eristäytyminen syynä siihen, että nykyään ei enää keksitä suuria maailmankuvia mullistavia teorioita. Tämän takia Charles Darwin -teos inspiroi yhtä paljon nuoria tutkijanalkuja kuin kammioonsa sulkeutuneita ammattioppineitakin.

Pekka Wahlstedt

Sivalluksia ja silitystä Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. Otava 2011.

Kerrontaakin tutkinut Helsingin yliopiston estetiikan emeritusprofessori Aarne Kinnunen aloittaa memoaarinsa muistamisen ja muistelmakerronnan pohdinnalla.

Muistelmat valottavat suomalaisen estetiikan historiaa. Kinnunen opetti alaa jo nuorena assistenttina ja kohosi vihdoin estetiikan henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. Järjestettiin seminaareja, perustettiin Suomen Estetiikan Seura ja julkaistiin vuosikirjoja. Akateemisista asioista päättävien hallintovirkamiesten talutusnuora saa ansaitsemaansa kritiikkiä. Esimerkeistä käyvät henkilökohtainen työaikatarkkailu ja varsinkin se, että Suomeen perustetaan pöyhkeästi huippuyliopisto. Tuosta noin vain. Kuin Cambridge Saharaan.

Professori sanana tarkoittaa useissa kielissä yksinkertaisesti opettajaa. Miten opettaa yliopiston professori? ”Hän opettaa löytämään hyviä ja hedelmällisiä ongelmia ja asettamaan ne oikealle tasolle.”

Teos kuplii akateemisia sisäpiirijuoruja. Muutamassa kohdassa professori mainitsee haavojensa arpeutuneen. Joitain arpia näyttää kyllä kovasti vielä kutkuttavan. Kainous ei vaivaa muistelijaa, kun tämä sivaltelee, kuinka se ja se professori... Toinen professori taas... Oli myös kriitikko, ”jonka teoreettinen kyky oli nolla”. Saattoipa olla. Montakin.

Intiimiyttä ei ole suojattu, vaan manan majoille menneetkin henkilöt saavat esiintyä omilla nimillään. Tämä on muistelmakirjallisuudelle luonnollista, lajinomaista. Ja varmasti löytyy kirjallisuustieteitä opiskelleita tai muuten alan henkilöstöä tuntevia, joita juonittelujuorut kiinnostavat; eihän niitä Seiskasta voi lukea.

Muistelijan rinta röyhistyy, kun hän vertailee omia ja kollegoidensa oppilaita. Virkasisaren oppilaissa pätevöityneitä ei ole, mutta ”minun oppilaani” — professoreita. Minä ja muut on muistelman muoto ja tekee siitä ”itsekeskeisen, tahtoi tai ei”, ohjeistaa Kinnunen lukijaa jo teoksensa alussa.

Ei tosiasioiden esiintuomisessa mitään pahaa ole, ei tietenkään. Ja toki Kinnunen kirjoittaa yliopistoelämän historiasta muutoinkin kiinnostavasti. Esimerkiksi Akateemisen Sosialistiseuran tempaukset 1970-luvun alussa saattavat kauhistuttaa tai ainakin ihmetyttää tämän päivän nuorta polvea.

Moni emerituksen miespuolinen kollega näyttäytyy muistelijalle arkana. Itse hän muistaa toimineensa rohkeasti. Hyvä että toimi. Kinnunen osaa suhtautua omiinkin saavutuksiinsa huvittuneesti ja myöntää virheensä, vaikka arveleekin, että itseironiaa ei muistelmissa tarvita niiden kertojan tilanteen koomisuuden vuoksi.

Vailla happamuutta ja kitkeryyttä professori kirjoittaa sen sijaan tuntemistaan suomalaisista kirjailijoista: Manner, Mannerkorpi, Haanpää, Viita. Niitä lukiessa yliopistokähinöiden läpikäynnin jälkeen tuntuu kuin olisi tullut ahdistavan pimeästä ja tunkkaisesta tunnelista ulos valoon.

Turhasta lörpöttelystä ei voi syyttää, kun emeritus käy kymmenellä sivulla läpi lakonisesti — ja mieleenpainuvasti — ulkomaanmatkansa. Siinä on monella matkakirjailijalla tiivistämisen taidossa oppimista. Perhekin esitellään, ja onpa opuksessa keittokirjasivutkin. Professorin omia reseptejä.

Muuten, sen lihakauppiaan etunimi oli muistaakseni Harry. Ja se tosiaan oli hyvä kauppa.

Esko Karppanen filosofian lisensiaatti

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 44