Tutkijoiden paluu politiikkaan

Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ja vielä sotien jälkeen eduskunnassa ja hallituksissa istui paljon opettajia, rehtoreita, kansansivistyksen kehittäjiä sekä yliopistoprofessoreita. Se ei ollut ihme, sillä yhteiskunnallisen arvostuksen ohella nämä ammatit tarjosivat ainakin paikallista julkisuutta sekä hyvän tilaisuuden harjaantua poliitikoille hyödyllisissä puhumisen ja kirjoittamisen taidoissa.

Seuraavaksi askeleeksi suomalaisen lukeneiston yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa on tapana mainita ylipolitisoitunut 1970-luku, jolloin yliopistollisia opetusvirkojakin jyvitettiin jäsenkirjaperustein, opiskelijapolitiikan kiihkeydestä puhumattakaan. Seuranneen vastareaktion myötä puoluepolitiikka suurelta osin väistyi sekä ylioppilaskunnista että laitoksilta.

Puoluetunnukset ovat tehneet selvää paluuta ylioppilaskuntapolitiikkaan ainakin vuosikymmenen. Tutkija-opettajien aktivoituminen tuli puheenaiheeksi viime eduskuntavaaleissa ja uudelleen kuntavaaleissa. Ilmiön laajuudesta ei ole kunnollisia tilastoja. Monen yliopistolaisen vaikutelma kuitenkin on, että aiempaa useampi kollega on lähtenyt ehdolle yleisiin vaaleihin.

Etenkin yliopistokaupungeissa nähtiin ehdokaslistoja, joissa tutkijatausta, tohtorin tutkinto tai yliopistosektorin ay-kokemus olivat varsin vahvasti edustettuina. Usein kyseessä oli ensimmäisiin vaaleihinsa lähtenyt ehdokas.

Suurimpienkin kaupunkien valtuustoihin nousi nyt uusia tutkijataustaisia poliitikkoja, vaikka akateemiset ansiot eivät nykyään kovin helposti muunnu joukkokannatukseksi. Monet varasijoille yltäneet käyttävät jatkossa valtaa lautakunnissa.

Tutkijan, yliopistonlehtorin tai professorin ammattinimikkeet ovat valtuustoissa silti häviävän harvinaisia verrattuna yrittäjiin, sairaanhoitajiin, opettajiin tai eläkeläisiin. Jos nyt liikkeelle lähteneet jatkavat politiikassa, saattaa ammattikunnan poliittinen painoarvo olla hiljalleen nousussa. Hyväkin ehdokas tarvitsee usein toiset vaalit tullakseen valituksi.

Samaan aikaan kisa paikallisesta vallasta kovenee, sillä kuntaliitokset voivat merkittävästikin vähentää valtuutettujen ja lautakuntiin valittavien kansalaisten määrää.

Miksi yliopistotaustaiset ehdokkaat ovat lähteneet liikkeelle juuri nyt?

Jotkut ehdolle lähteneistä sanovat halunneensa haastaa viime vuosina yleistyneen älyllisesti köyhältä tuntuvan populistisen politiikan.

Yksi selitys on yliopistouudistus, jonka vuosina 2009–2010 synnyttämä keskustelu sai monia yliopistolaisia liikkeelle. Monet varmasti kokivat, että tieteellinen argumentaatio tai yliopistojen sisäinen julkisuus eivät riitä tärkeisiin asioihin vaikuttamiseen. Yliopistojen uusien johtosääntöjen ja yliopistofuusioiden jäljiltä myös yliopistojen omiin edustuksellisiin elimiin valittavien määrä on pienentynyt ja niiden valtaa on siirretty nimitetyille johtajille.

Joihinkin on voinut vaikuttaa, että yliopistolaisten mahdollisuus asiantuntijoina vaikuttaa julkiseen päätöksentekoon on vähentynyt. Tutkimusten mukaan monipuolisesti kootut laajapohjaiset komiteat ovat esimerkiksi lainvalmistelussa korvautuneet virkamiesvetoisella menettelyllä, jota leimaa kiire ja vahva riippuvaisuus hallitusohjelmasta.

Osallistumisen näkökulmasta onkin jonkin verran paradoksaalista, että samalla kun maan hallitukset ovat kantaneet huolta kansalaisten poliittisesta aktiivisuudesta ja asiantuntijatiedon välittymisestä päätöksentekoon, ovat ne samalla käytännössä vähentäneet edustuksellisia elimiä ja menettelyitä, joissa kansalaisten tai asiantuntijoiden punnittu ääni voi tulla kuulluksi.

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 20