Keskustelua
Lokaalit ja kosmopoliitit
yliopistoissa
Sosiologi Alvin Gouldner esitti vuonna 1957 kuuluisan
jakonsa kahteen erilaiseen roolityyppiin organisaatioissa:
lokaaleihin ja kosmopoliitteihin. Lokaalit ovat
kotiorganisaatioonsa sitoutuneita henkilöitä, jotka
kiinnittyvät voimakkaasti työpaikan sääntöihin ja
perinteisiin. He toimivat usein hallinnollisissa tehtävissä.
Lokaalit ovat organisaationsa kulttuurin uskollisia
seuraajia, mistä heidät myös usein palkitaan
nousevalla urakehityksellä ja vastuuasemilla.
Kosmopoliitit sen sijaan suuntautuvat ennen
muuta organisaation ulkopuolisiin viiteryhmiin. He
arvostavat lokaaleja enemmän ammatillisesta yhteisöstä
tulevaa palautetta ja pyrkivät niittämään mainetta
laajempien verkostojen silmissä. Kosmopoliitteja
ei kiinnosta sisäinen hallinnollinen elämä samalla
tavoin kuin lokaaleja. He vierastavat vaatimuksia organisaation
yhteisiin hankkeisiin ja aktiviteetteihin
osallistumisesta, koska näkevät nämä toissijaisena
oman asiantuntemuksensa vaalimisen rinnalla.
Ei ole yllättävää, että Gouldner kehitteli teoriaansa
yliopistokontekstissa. Taustalla on hänen oma kokemuksensa
pienessä maaseutukorkeakoulussa työskentelystä.
Lokaalit olivat lähinnä yliopiston byrokraatteja
ja paikkakuntaan kiintyneitä opettajia, kun
taas kosmopoliitit edustivat usein muualta tulleita,
akateemisesti suuntautuneita tutkijoita. Lokaalit
katsoivat tehtäväkseen organisaation perinteisen toimintatavan
puolustamisen ulkopuolisia hyökkäyksiä
vastaan. Tällaiseksi katsottiin esimerkiksi sikäläisen
Professoriliiton paikallisosaston perustaminen korkeakouluun.
Kosmopoliitit sen sijaan tunsivat itsensä
ulkopuoliseksi. Heille yliopisto oli ennen muuta palkan
maksaja. Suhde organisaation muodolliseen päätöksentekoon
ja epävirallisiin klikkeihin jäi vieraaksi.
Gouldnerin kuvaama asetelma on yleinen monessa
suomalaisessa yliopistossa. Vaikka matkalaukkuprofessorien
määrä lienee laskenut, varttuneiden tutkijoiden
liikkuvuus tapahtuu vieläkin pääosin etelän
suurista tiedeyliopistoista aluekorkeakouluihin päin.
Kosmopoliitit ovat usein muualta tulleita professoreja.
He muodostavat uhan paikalliselle jatkuvuudelle ja
yhtenäisyydelle, minkä vuoksi heitä ei juuri päästetä
vastuutehtäviin. Toisaalta kosmopoliitit saattavat olla
järjestelyyn tyytyväisiä, sillä näin he saavat kaipaamaansa
etäisyyttä hallinnosta ja voivat keskittyä tutkimukseen
ja jatko-opiskelijoihin.
Yliopistot ovat perinteisesti tasapainoilleet lokaalien
ja kosmopoliittien erilaisen asennoitumisen
kanssa. Kosmopoliitteja on tarvittu tuomaan puuttuvaa
tieteellistä asiantuntijuutta ja kaunistamaan
varsinkin tutkimuksen tasoa. Myös tieteen rakenteet
ovat osaltaan kannustaneet organisaatiorajat ylittävien
projektien ja ryhmien rakentamiseen. Viimeaikainen
kehitys on kuitenkin vienyt ylipistoja entistä keskittyneempään
suuntaan. Vähitellen on vakiintunut ajatus,
että kukin yliopisto on paitsi koulutuksen, myös
tutkimuksen luonnollinen viiteryhmä. Tämän innoittamana
esimerkiksi tutkijakoulutoimintaa on viety
tieteenalakohtaisista yhteistyöelimistä kohti yliopistokohtaisia
järjestelyjä. Samalla tulosjärjestelmien entistä
hienovaraisemmat mittauskehikot ovat tuoneet akateemisen
henkilökunnan toiminnan yhä tiukemmin
organisaatiokohtaisen tilivelvollisuuden piiriin.
Professorit ovat lähtökohtaisesti kosmopoliitteja — onhan
heidät valittu edustamaan ja edistämään nimenomaan
oman tieteenalansa tutkimusta kansainvälisen
yhteistyön kautta. Yliopistot tarvitsevat ”kosmoja”,
koska heidän kauttaan laitokset saavat kosketuksen
tutkimuksen uusimpiin tuuliin ja alan viimeisimpiin
kansainvälisiin keskusteluihin. Monet alun perin
kosmopoliitit professorit kuitenkin muuttuvat lokaaleiksi,
ja alkavat tehdä hallinnollista uraa omassa organisaatiossaan.
Erityisen kriittisiä ovat ne hetket, joissa professorikollega
valitaan esimiestehtävään. Tutkijana keskinkertaisesti
meritoitunut professori voi yhtäkkiä
muuttua tulosmaanikoksi, joka alkaa siekailematta
painostaa entisiä työtovereitaan ylhäältä annettujen
tavoitteiden saavuttamiseksi. Yliopistojen ongelmat
eivät kuitenkaan monessa tapauksessa johdu tutkijoista,
vaan väärästä korkeakoulupolitiikasta ja huonosta
johtamisesta. Kosmopoliitit voivat aina jättää
hajalle manageeratun työyhteisön ja siirtyä terveempiin ympyröihin. Ajan kuluessa suomalaisessa kentässä
saattaakin tapahtua polarisoitumista, jonka seurauksena
lokaalit täyttävät alueyliopistojen laitokset,
kosmopoliittien siirtyessä suuriin tiedeyliopistoihin.
Tähän meillä ei pienenä maana ole varaa. Kosmopoliiteille
pitää löytyä elintilaa jokaisessa yliopistossa.
Tuomo Peltonen
Kirjoittaja toimii organisaatioiden ja johtamisen
professorina Tampereen teknillisessä yliopistossa.
Vastine Jukka
Kekkoselle
Jukka Kekkonen kirjoittaa Acatiimin 8/2012 kolumnissaan
”Huippujen rekrytoinnista”:
”Esimerkiksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä
tiedekunnassa eräässä professorin tehtävän
täytössä on sivuutettu kaikkien asiantuntijoiden yksimielisen
kannan vastaisesti tehtävän hakija…”
Yliopistouudistuksen jälkeen vuosina 2010—2012
tiedekuntaamme on nimitetty yhteensä 18 uutta professoria
uuden johtosäännön mukaisesti. Kaikissa tapauksissa
kansleri on antanut luvan valmisteluryhmän
enemmistön esittämän hakijan nimittämiseen. Valmisteluryhmiin
on kuulunut vähintään viisi alan tai
lähialan professoria. Asiantuntijoita ei enää pyydetä
asettamaan hakijoita paremmuusjärjestykseen, mutta
yleensä he tekevät niin. Lausunnot, joita on 2—4,
ovat joissakin tapauksissa menneet ristiin. Käytännössä
kaikissa nimityksissä valittu henkilö on todettu
ainakin yhdessä asiantuntijalausunnossa kaikkein pätevimmäksi.
Hakijoiden opetustaidon arvioi opetustaitotoimikunta.
Kaikki nimitykset ovat perustuneet
opetustaitotoimikunnan lausuntoon, että hakijalla on
professorin tehtävään vaadittava opetustaito.
Liisa Laakso
Valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani
Jussi Pakkasvirta
Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja
Keijo Rahkonen
Sosiaalitieteiden laitoksen johtaja
Helsingin yliopisto
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 42
|