Kirja-arviot
Mitä tekemistä yliopistoaatteella on ihmiskuntaa piinaavien ilkeitten ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen tai väestön vanhenemisen kanssa? Paljonkin, jos tuoretta tiedepoliittista pamflettia on uskominen. Tutkimusprofessori Antti Hautamäki ja professori Pirjo Ståhle esittelevät siinä ajatustaan uushumboldtilaisesta yliopistosta — ja sen vaatimasta tiedestrategiasta Osa kirjassa esitetyistä asioista on tuttuja jo 90-luvun tiedepoliittisista keskustelusta, kuten markkinalogiikan ja tieteen eetoksen yhteen sovittamisen vaikeudet. Mutta mukana on useita aivan uusia avauksia. Mitä pamfletin tekijät uushumboldtilaisella mallillaan sitten tarkoittavat? Perinteinen, humboldtilainen yliopistoaate nojaa muun muassa tutkimuksen ja opetuksen yhteyteen sekä niiden vapauteen. Tieteellinen tieto eroaa muusta tuotetusta tiedosta sisäisen laatukontrollin eli vertaisarvioinnin ansiosta. Muun muassa kansleri Ilkka Niiniluoto on puhunut humboldtilaisuuden puolesta. Hautamäki ei purkaisi nykykäytäntöä täysin, mutta näkee siinä paljon ongelmia, muun muassa korostuneen tieteenalakohtaisuuden ja sisäänlämpiävyyden. Hautamäen uushumboldtilaisessa yliopistossa tieteen sisäinen vertaisarviointi korvautuisi osittain ”moniulotteisilla” laatukriteereillä. Sellaisia olisivat esimerkiksi tuotetun tiedon merkityksellisyys ja eettisyys. Tutkija voisi lisätä meriittilistaansa ”vuorovaikuttamisen” yhteiskunnan kanssa. Tutkimusteemoja pohdittaisiin ja valittaisiin yhdessä erilaisten sidosryhmien kanssa. Sanansijan saisivat niin kansalaisjärjestöt, elinkeinoelämän edustajat tai ajatushautomot. Jo tässä kohtaa herää väistämättä erinäisiä kysymyksiä. On vaikeaa nähdä, miksi kansalaisjärjestöjen tai sosiaalisen median sananvalta yliopistossa johtaisi parempiin tuloksiin kuin paljon parjattu liike-elämän tai poliitikkojen valta. Kansalaisyhteiskunta ehkä pitää ylevänä tutkimuksen tavoitteena vaikkapa tasa-arvon edistämistä. Mutta valmiina päämääränä sellainen voi kahlita tutkijoita paljon kieroutuneemmalla tavalla kuin teollisuuspomojen vaatimukset. Hautamäki ja Ståhle esittävät myös, että humanistiset ja yhteiskuntatieteet olisivat nykyisin jotenkin paitsiossa. Väite kuulostaa käsittämättömältä, jos katsoo, ketkä tiedepolitiikasta Suomessa päättävät. Useimmat instituutiot eduskunnasta opetusministeriöön ja mediaan ovat juuri humanistien ja yhteiskuntaoppineitten käsissä. Luonnontieteilijöitä saa etsiä suurennuslasin kanssa. Eipä heitä Hautamäen ja Ståhlen kirjan kirjoittajinakaan juuri näy. Entä tutkimuksen laatukriteereiden laajentaminen Hautamäen ja Ståhlen ehdottamalla tavalla? Osa tutkijoista varmasti ottaisi mieluusti pisteitä turuilla ja toreilla puhumisesta, mutta vähintään yhtä moni toivoo työrauhaa. Siis mahdollisuutta keskittyä yhteen asiaan kunnolla. Vastaavia toiveita kuuluu muualtakin, kuten yrityksistä ja kouluista. Työnjako ei ehkä olekaan hullumpi keksintö? Ståhle ja Hautamäki ovat keränneet kirjaansa myös joukon kiinnostavia kommenttipuheenvuoroja. Niistä mieleenpainuvimman on kirjoittanut Arto Mustajoki. Hänellä on unelma — tiedepolitiikan mallimaasta. Mustajoen riemastuttava teksti iskee asian ytimeen, mutta on samalla hykerryttävän hauskaa luettavaa. Mustajoen unelmassa suomalaiset yliopistot erikoistuvat, vain yksi jää monialaiseksi. Yliopistoissa on vähän hallintoa, mutta runsaasti hallintohenkilökuntaa. Opiskelijat tuntevat vastuunsa ja istuvat kurssinsa loppuun asti häipymättä välillä Viroon tennistä pelaamaan. Suoranaista siviilirohkeutta Mustajoki osoittaa kirjoittamalla, että mallimaan ammattiryhmissä saa olla sukupuolieroja. Tyttöjen ja poikien tulee opiskella matematiikkaa yhtä paljon ja paremmin kuin nykyisin. Mutta ehkä naiset silti haluavat hoivata — ja miehet kuljettaa koneita. Kokonaisuudessaan kirja on lukemisen arvoinen, vaikka sivuja selatessa verenpaine kohdakkoin nousee — kenellä mistäkin syystä. Niin voisi päätellä myös kirjan julkistamistilaisuudesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Anita Lehikoinen sydämistyi, kun pamfletistit vaativat Suomeen tiedeministeriä. Vastauspuheenvuorossaan Lehikoinen kertoi kahlanneensa teosta läpi edellisenä yönä, ja puuskahti samaan hengenvetoon: — Kyllä minä niin mieleni pahoitin! Mai Allo
Nykyään työelämä on kovaa ja epävakaata ja kuka tahansa voi joutua irtisanotuksi milloin tahansa. Työmaailmassa ainoa arvo näyttää olevan raha ja ainoa hyve paksunahkaisuus. Pastori ja kirjailija Antti Kylliäisen mielestä työssä pitää olla muitakin arvoja kuin raha ja etenkin johtajien tulisi omata myös suurisieluisuuden hyve. Itse asiassa Kylliäinen marssittaa työelämään koko joukon muitakin hyveitä. Lähtökohtana hänellä on antiikin hyve-etiikka, ja sen merkittävin ja tunnetuin edustaja, Aristoteles. Länsimaissa on puhuttu hyveiden asemasta arvoista. Ne ovat kuitenkin hyvin abstrakteja ja yleisiä asioita ja helposti jäävät vain juhlapuheiden tasolle. Hyveet sen sijaan kumpuavat ihmisen persoonasta ja luonteesta ja kehittyvät ja toteutuvat elävässä elämässä. Aristoteleen mukaan eri asioilla ja ihmisillä on omat hyveensä. Veitsen hyve on leikata, kilpahevosen juosta nopeasti ja ihmisen, vaikkapa opettajan tai tutkijan hyve on totuudellisuus. Hyveet opitaan päähän pänttäämisen sijaan toimimalla ja sopeuttamalla toiminta kulloisenkin tilanteen erityisiin vaatimuksiin. Vaikka maailma on monessa muuttunut Aristoteleen päivistä, filosofin hyveajattelu ei ole Kylliäisen mielestä vanhentunut kuin joissain kohdin. Kuten siinä, että Aristoteles ei puhunut ammattien tai työn kohdalla hyveistä, koska antiikissa vapaat ja hyveelliset ihmiset eivät tehneet työtä, vaan jättivät sen orjien harteille. Nykyään työelämässä kaikki ovatkin orjia siinä mielessä, että kaikille ainoa tavoite on oman edun ajaminen. Nuoret uuden sukupolven edustajat haluavat karistaa kokonaan harteiltaan vanhempiensa käsityksen työstä velvollisuutena ja yhteisen hyvän edistäjänä, jota tehdään kahdeksan tuntia päivässä eläkeikään asti. Sinänsä on hyveajattelun mukaista sekin, työ on vain yksi osa elämää ja myös perheellä ja harrastuksilla on oma tärkeä paikkansa kokonaisuudessa. Kylliäisen mielestä vaarana on vain se, että työstä tulee tekijälleen pelkkä väline toimeentulon hankkimisessa ja työnantaja pitää työntekijän talossa vain voiton kasvattamisen takia. Aristoteles erottikin toiminnan, joka on vain väline johonkin muuhun, toiminnasta, jota tehdään sen itsensä vuoksi. Hyveet liittyvät juuri jälkimmäiseen. Rikastuminen ei voi koskaan olla hyve, koska raha on vain väline, ja ainoastaan paksunahkaiset pitävät sen hankkimista päämääränä. Suurisieluisuus on paksunahkaisuuden vastakohta. Suurisieluinen yritysjohtaja on mesenaatti, joka jakaa rahaa auliisti tärkeisiin ja yhteistä hyvää edistäviin hankkeisiin. Suurisieluisuuden muita tuntomerkkejä ovat taito kuunnella ja ottaa vastaan arvostelua, muuttaa toimintaa, jos arvostelu on oikeutettua ja ylipäänsä totuudellisuuden ja viisauden kohottaminen elämän ohjenuoriksi. Kylliäinen ei juuri yliopistosta puhu. Mutta erityisesti yliopistossa suurisieluisuus on paitsi professorien ja muiden auktoriteettiasemassa olevien, myös tutkijoiden ja opiskelijoiden kuningashyve. Tiedeyhteisössä ei paksunahkaisen härkäpäinen puskeminen läpi esteiden ja vastustajien häikäilemätön nujertaminen kanna pitkällekään. Tutkimustyö etenee sitä syvemmälle ja pitemmälle, mitä avoimempi tutkija on arvostelulle ja kollegoidensa ajatuksille, mitä valmiimpi hän on luopumaan rakkaimmistakin teorioistaan, jos totuus ja viisaus niin vaativat. Suurisieluiset tekevät suuria tieteellisiä keksintöjä ja löytöjä. Pekka Wahlstedt
|
