Kirja-arviot
Vielä on toivoa, kirjoittaa Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg niin järkeen kuin tunteisiin vetoavassa teoksessaan Arvot mekin ansaitsemme. Kirja on syntynyt pelosta ja huolesta suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta. Rosenbergin pelon- ja huolenaiheet ovat selvät. Ensinnäkin niitä ovat pohjoismaisen hyvinvointivaltion siirtymä ”sosiaalidemokratiapainotteisesta yhteiskunnasta uusliberalistiseen talousjärjestelmään ja sen mukanaan tuomaan kansallismieliseen arvokonservatismiin”. Myös poliittisen vasemmiston ja oikeiston välinen ero on kaventunut. Näiden myötä kansalaisten usko demokraattisiin arvoihin on heikentynyt. Toiseksi pelkoa aiheuttavat syyskuun yhdennentoista vaikutukset: sota terrorismia vastaan sekä islamofobia ja islaminvastainen politiikka, jotka ovat levinneet laajemmalle kuin vain rasistisiksi identifioituviin yhteisöihin. Maahanmuuttovastaisuus on tarttunut puoluepolitiikkaan, mediaan ja yleisiin puhetapoihin. Huolestuttavia ilmiöitä ovat myös ilmastonmuutos, lisääntyvä globaali epätasa- arvoisuus, köyhyys ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puute. NKaikki nämä ovat tasoittaneet Rosenbergin mukaan tietä populismille ja fasismille, ja tulevaisuus näyttää synkältä. Akateemisia tässä Rosenbergin kuvailemassa synkässä ajassa koskettaa eniten se, ettei yliopisto pysty eristäytymään muulta maailmalta. Samassa liemessä ollaan, niin hyvässä kuin pahassa. Tilanne ei vaikuta vain yleisesti elinympäristöön ja hyvinvointiin vaan myös henkilökohtaisemmalla tasolla jokaisen akateemisen työskentelyympäristöön ja työhyvinvointiin. Kenellekään ei tule uutisena se, että Rosenbergin esittelemää uusliberalistisen julkisjohtamisen mallia toteutetaan parhaillaan kotimaisissa korkeakouluissa ja että liikemaailman lainalaisuudet on istutettu taloudellista voittoa tavoittelemattomiin asiantuntijaorganisaatioihin. Uutinen ei ole sekään, ettei jälki mairittele. Tilanteesta kärsivät niin tämänhetkisten tulosmittareiden mukaan menestyvät kuin tuloskilpailussa epäonnistuneetkin yksiköt ja työntekijät. Kaikkia jäytää yhtäläinen epävarmuus tulevaisuudesta, eikä kilpaileminen kaikkien kanssa edistä mitään. Hyvää tilanteessa on kuitenkin se, että yliopistoväellä jos kenellä pitäisi olla valmiudet vaikuttaa siihen, ettei maailma matkaa aina vain syvemmälle ”kohti poliittista pimeyttä”. Vaikuttaa voi esimerkiksi tutkimusaiheiden ja -kohteiden valinnalla. Kirjoitan tätä arvostelua samana päivänä, kun Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto ilmoitti yhdeksi alustavista rahoituksen teema-alueistaan tasa-arvon ja sen edistämisen. Näitä eleitä tarvitaan lisää. Voimme myös reagoida nopeammin ja toimia, kuten Rosenberg: kirjoittaa poliittisesti vaikuttamaan pyrkiviä tekstejä ja teoksia silläkin uhalla, että joku alkaa julkisesti kritisoida ja joku saattaa jossain pahastua tai suuttua. Tai joku saattaa alkaa uhota ja uhkailla. Monenlaista kritiikkiä Rosenbergin teoksen asiasisällöistä (esim. käsitteiden ohjelmallisdidaktinen määrittely) ja asenteista (esim. monoliittinen kuva perussuomalaisista) voidaan esittää, mutta käsi sydämelle: Kuinka moni akateeminen uskaltaa antautua yhtä pidäkkeettömästi yleiselle neuvonpidolle ja asettaa itsensä yhtä tietoisesti alttiiksi julkiselle arvostelulle? Entä kuinka moni tarjoaa tietoisesti tilaa sille pelolle, että itseä tai perhettä voidaan oman työn takia häiritä tai uhkailla? Onko helpompi vain seurata statistina sivusta, vaikka tasa-arvoinen, kulttuurisesti moninainen elinympäristö ja hyvinvointi ovat uhattuina? Vai onko vielä toivoa? Sanna Karkulehto,
Arne Nevanlinna (s. 1925) ei ole ennenkään pelännyt olla eri mieltä. Toisin kuin nykyinen muoti vaatisi, hän epäröimättä väittää muistelmakirjallisuudessa olevan kyse faktasta eikä fiktiosta. Toki myöntäen, että muistojen tilalle pyrkii kuvitelmia siitä, millaisia muistot olisivat saattaneet olla. Erään lukunsa kirjailija on otsikoinut Tuokiokuvia. Se olisi sopinut koko teoksenkin nimeksi. Niin sirpaleisia näkymiä menneisyyteen teos tarjoaa, ja sen verran ajassa ja paikassa hyppeleväistä teksti on. Lähes yhdeksänkymmenvuotiaalla esseistimuistelijalla on perspektiiviä jota vain harvalla. Paitsi menneessä kirja on niin vahvasti kiinni tässä päivässä, että viimeistään nyt lukija tajuaa, kuinka suhteellista ikä, varsinkin ihmisikä on. Piirtämisessä ja kirjoittamisessa on kyse muodonannosta, muistuttaa arkkitehdin ammattia 67-vuotiaaksi jatkanut ja vasta sitten kirjailijauran aloittanut tunnetun kulttuurisuvun edustaja. Ratkaisevaa ei hänen mukaansa ole kuitenkaan synnynnäinen lahjakkuus vaan hellittämätön uurastus. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana Nevanlinna on uurastanut romaaneja ja esseeteoksia runsaan tusinan ja sanoo edelleen kirjoittavansa tai editoivansa tekstiä kolmisen tuntia päivässä. Vierailevana professorina Keniassa Nairobin yliopiston ja Yhdysvalloissa St. Louisin arkkitehtuurikouluissa toiminut Nevanlinna johti muutaman kollegansa kanssa kehitysyhteistyömaista tulevien arkkitehtien koulutusta 1980- ja 1990-luvulla myös Suomessa, Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä. Kirjailija muistaa, että ”varsinkin professorien suhtautuminen tulokkaisiin oli joko välinpitämätöntä tai torjuvaa”. Epäluulojen hän toteaa kohdistuneen opetuksen laatuun. Opettajat oli valittu ulkopuolisten toimesta; ”professorikunnan arvioima suunnittelutöiden laatu oli ohitettu”. Lisäksi Nevanlinna sanoo epäilyksiä herättäneen persoonaansa mielestään aiheetta liitetty ”maine vasemmistolaisena toisinajattelijana”. Yhteiskunnallinen ajattelija kirjoittaja ei kiellä koskaan olleensa; sitä hän on tuoreimmassa teoksessaankin, muun muassa sosiaalista epätasa-arvoa tai yletöntä amerikkalaisuuden ihailua kritisoidessaan. Nevanlinna uskaltaa nytkin olla epämuodikas, ja juuri siksi hänen sanomansa on tärkeä. Mutta se ei tosiaankaan ole samaa kuin puoluepoliittisiin klikkeihin sitoutunut vasemmistolaisuus. Siitä muistelijalla on kerrottavanaan moni esimerkki. Esteettis-yhteiskunnallisesti arkkitehtikirjailija tarkastelee esimerkiksi kaupunkirakentamista. Berliinin Potsdamer Platzilla kohoaa ”historiasta piittaamattomien kansainvälisten huippuarkkitehtien luomuksia”, Pariisissa sen sijaan modernit rakennukset poikkeavat harvoin mittakaavaltaan vanhasta. Kahviloiden sisustuksiakaan ei muuteta kulttuurimaissa yhtenään niin kuin Suomessa. Useaan otteeseen esseistimme pohtii myös sattuman osuutta ihmiselämässä. Siitä hänelle tarjoavat esimerkkejä perheenjäsenten kohtalot sekä omat kokemukset viime sodista. Sattuman roolin tarkastelu johdattaa myös maailmankatsomuksellisiin mietteisiin ihmisen olemassaolosta ja sen väistämättömästä päättymisestä. Esko Karppanen
|
