EU:n uusi tietosuoja-asetus annettiin keväällä 2016 – taustalla on teknologian ja meistä kerättävän datan monipuolistuminen. Ajastaan jälkeen jäänyt EY:n Henkilötietodirektiivi (vuodelta 1995) kumotaan kyseisellä asetuksella, jota aletaan soveltaa sellaisenaan jäsenvaltioiden lainsäädäntöön keväällä 2018. Asetus mahdollistaa jäsenvaltioiden lainsäädännössä kansallisen liikkumavaran suhteessa journalistiseen, akateemiseen, taiteelliseen ja kirjalliseen ilmaisuun, mutta tällä hetkellä tästä liikkumavarasta ei ole tarkkaa tietoa. Oikeusministeriön asettama työryhmä tarkastelee parhaillaan asetuksen vaikutusta Suomen lainsäädäntöön ja selvitystyön pitäisi valmistua keväällä 2017. Yhtenä Suomen nykyisen hallitusohjelman tavoitteena on pidättäytyä kansallisesta lisäsääntelystä, joten oletettavasti työryhmä kiinnittää erityistä huomiota kansalliseen liikkumavaraan.
Jo nykyinen lainsäädäntö asettaa monia reunaehtoja henkilötietojen käsittelylle. Henkilötiedoiksi määritellään suorat tunnistetiedot (kuten nimi ja syntymäaika) sekä epäsuorat tunnistetiedot (kaikki muut tiedot, joista ihmisen voi tunnistaa). Käytännössä hyvin monet organisaatiot, laitokset ja yritykset käsittelevät henkilötietoja, kuten asiakkaidensa, potilaidensa ja työntekijöidensä tietoja. Henkilötiedoista muodostuu henkilötietorekisteri, jolla pitää olla rekisterinpitäjä ja josta pitää laatia rekisteriseloste. Tietyissä tapauksissa seloste tulee lisäksi lähettää tietosuojavaltuutetulle — tosin jatkossa ilmoitusvelvollisuus korvautuu vaikutustenarvioinnilla, jossa arvioidaan korkean riskin sisältävän henkilötietojen käsittelyä. Nämä lähtökohdat koskevat myös tieteellistä tutkimusta, mikäli tutkimuksessa käsitellään henkilötietoja, kuten haastatteluaineistoja.
Kysymys kuuluukin, kuinka monella tutkijalla on asianmukainen tieteellisen tutkimuksen rekisteriseloste, jota myös uusi tietosuoja-asetus edellyttää. Entä kuinka moni Arja Kuulan Tutkimusetiikka-teoksen (2005/2011) lukijoista on ymmärtänyt, että tämähän koskettaa myös minua ja minun tutkimustani? Keväästä 2018 alkaen rekisterinpitäjillä on osoitusvelvollisuus siitä, että he noudattavat uutta asetusta omassa toiminnassaan.
Tieteellisen ja historiallisen tutkimuksen kannalta tietosuoja-asetus näyttää varsin byrokraattiselta. Esimerkiksi jo nykylainsäädännön mukaan rekisteriseloste tulisi laatia ennen kuin henkilötietoja aletaan kerätä, siis käytännössä hyvin aikaisessa vaiheessa tutkimusta. Ongelmana on, että vaikka selosteen tulee olla ajantasainen, tutkija ei voi laajentaa oikeuksiaan henkilötietojen käsittelyyn selostetta päivittämällä. Tässä sivuutetaan tutkimuksen prosessinomainen luonne: tutkimusaihe, tutkimusasetelma ja tutkimuskysymykset täsmentyvät tutkimuksen edetessä.
Tutkimussuunnitelmavaiheessa ei ole mahdollista esimerkiksi tietää, mitä henkilötietoja haastateltavat itsestään tulevat kertomaan ja mitkä tiedot ovat tarpeellisia tutkimuksen kannalta. Tietosuoja-asetus – ja nykylainsäädäntö – näyttävät edellyttävän tutkijalta yli-inhimillisiä kykyjä ennakoida tulevaa. Jos alkuperäiseen tutkimusasetelmaan lukkiudutaan vain siksi, ettei selosteessa mainitsematta jääneitä henkilötietoryhmiä saisi kerätä ja käsitellä, tuhlataan tutkimusresursseja ja tutkimusten laatu, monipuolisuus ja hyödyllisyys kärsivät ratkaisevalla tavalla: tiedon ei sallita kehittyvän tutkimuksen kuluessa. Tutkimuksesta tulee mekaanista suorittamista. Samalla katoaa tutkijan herkkyys tunnistaa oleellisia ilmiöitä ja viitteitä uusista tutkimuksen kannalta merkittävistä käänteistä.
Toinen nykylainsäädännön ja asetuksen ongelmakohdista on se, että henkilötietoja saa käsitellä vain tieteellisessä tutkimuksessa. On kuitenkin erittäin tulkinnanvaraista, varsinkin tutkielmien ja opinnäytteiden kohdalla, milloin kyseessä on ”tieteellinen tutkimus”. Henkilötietojen käsittely on ehdottoman tarpeellista jo esimerkiksi kandidaatin tutkielmaa ja pro gradu -tutkielmaa sekä muita harjoitustöitä laadittaessa. Olisi erittäin edesvastuutonta, jos opiskelija ei saisi harjoitella henkilötietojen eettistä ja vastuullista käsittelyä jo opinnoissaan eikä siten oppisi käsittelemään niitä myöhemmässä työelämässään ja tutkijanurallaan. Asiaa on syytä pohtia myös yliopistokontekstin ulkopuolella, esimerkiksi ammattikouluissa.
Muutoinkin on kyseenalaista mitä tarkoittaa lähtökohta siitä, että vain ”tarpeellisia henkilötietoja” saa käsitellä. Tampereen yliopistossa pidettiin 14.9.2016 ”Rajoittaako lainsäädäntö humanistista tutkimusta? Humanististen alojen aineistojen tietosuojaa ja tekijänoikeutta käsittelevä seminaari”, jossa kysyin Tietosuojavaltuutetun toimiston ylitarkastaja Anna Hänniseltä näennäisen yksinkertaisen kysymyksen: voinko mainita haastateltavani tutkimustekstissä nimeltä, jos he ovat antaneet siihen suostumuksensa. Hännisen mukaan henkilö ei voi antaa suostumustaan henkilötietojensa tarpeettomaan käsittelyyn, ja onkin tapauskohtaista mikä on tarpeellista ja mikä ei. Mutta kuka loppujen lopuksi määrittelee mikä on tarpeellista?
Uuden peruskoulun opetussuunnitelman mukaan historian opetuksen tavoitteina on muun muassa ohjata oppilaita ”[N]äkemään yksilön merkitys historiallisena toimijana sekä oivaltamaan toiminnan taustalla esiintyviä tekijöitä ja ihmisten motiiveja” sekä ”[Y]mmärtämään historiatiedon tulkinnallisuutta ja moniperspektiivisyyttä” (POPS 2014, Historia, 257 ja 415). Kaikkein parhaiten tämä onnistuu, kun menneisyyden ihmisillä, yksilöillä, on omat nimensä ja kasvonsa sekä oma tarinansa ja näkökulmansa. Ainakin tältä kannalta tarkasteltuna henkilötietojen käsittely on tarpeellista historian opetuksen ja siten myös historian tutkimuksen kannalta. Tarvitsemme ymmärrystä myös yksilöiden kokemuksista ja näkemyksistä, mutta jos heidät anonymisoidaan tai pseudonymisoidaan, opetus painottuu edelleen suurmieshistoriaan. Mitä tämä tarkoittaa inhimillisen kokemusmaailman ja menneisyyden – sekä nykyisyyden – ymmärtämisen kannalta?
Tampereen seminaarissa folkloristiikan dosentti Ulla-Maija Peltonen puolusti muistitietoaineiston, kuten haastattelujen, historiallista ja kansanperinteellistä arvoa. Hänen mukaansa aineistojen pseudonymisointi ja anonymisointi eivät voi olla tutkimuksen teon lähtökohtana. Näyttäisi kuitenkin, että asetus painostaa juuri tähän suuntaan.
Asetuksesta olisikin nyt hyvä käydä avointa keskustelua, jotta heränneisiin kysymyksiin saataisiin vastauksia jo ennen siirtymäkauden päättymistä. Jokainen tiedeyhteisön jäsen tarvitsee koulutusta sekä nykylainsäädännöstä että tulevasta asetuksesta, jotta osaamme huomioida niiden vaikutukset tutkimuksessa ja opetuksessa. Toivottavaa olisi, että Oikeusministeriön työryhmä ja tietosuojavaltuutetun toimisto tiedottaisivat selvitystyön etenemisestä mahdollisimman avoimesti ja laajasti.
Tiina Harjumaa
KM, Kulttuurihistorian nuorempi tutkija,
Lapin yliopisto
Viime vuoden lopussa runnottiin nopealla aikataululla vuoden alusta voimaan laki, joka poisti ETAkoe mahdollisuuden ulkomaisissa yliopistoissa oikeustieteen alemman korkeakoulututkinnon suorittaneilta. ETA-koe ja sen kautta saatava oikeusnotaarin pätevyys on edellytys mm. Itä-Suomen yliopistossa siihen, että kansainvälisestä oikeustieteen maisteriohjelmasta voi saada OTM-pätevyyden ja tätä kautta oikeuden toimia Suomessa julkisissa viroissa, missä vaaditaan OTM-tutkinto.
Nyt tehty lakimuutos poistaa myös mahdollisuuden toimia asianajotehtävissä Suomessa, mikäli osa tutkinnosta on tehty ulkomaisessa yliopistossa ja maisterivaihe on suoritettu suomalaisessa yliopistossa.
Laki asettaa opiskelijat eri asemaan. He, jotka ovat vielä vuoden 2015 aikana saaneet ETA-koe mahdollisuuden saavat OTM-tutkintonimikkeen. He, jotka ovat valmistuneet vuoden 2016 puolella ulkomaisista yliopistoista, eivät saa sitä, vaikka käytännössä ovat suorittaneet identtiset kurssit.
Tämä uusi lakimuutos ei ole ainoastaan yksittäisen opiskelijan oikeusturvan ja Bolognan -sopimuksen hengen vastainen. Se on myös uusi raja-aita, jolla estetään Suomen kansainvälistyminen. Ulkomaisissa yliopistoissa juridiikkaa opiskelevat ihmiset ovat usein kansainvälisiä, motivoituneita, lahjakkaita ja kielitaitoisia. He tuntevat eri maiden usein oman ja opiskelumaansa lainsäädännön. Juuri sellaisista monialaisista osaajista on ollut pula viennin edistämisessä. Tätä kuulen työssäni jatkuvasti erilaisilla teollisuuden alan messuilla.
On myös perin outoa, että Suomessa suoritettu oikeustieteen alempi korkeakoulututkinto antaa oikeuden opiskella muualla Euroopassa erilaisissa oikeustieteen maisteriohjelmissa ja valmistua paikalliseksi juristiksi, mutta suomalainen yhteiskunta ei arvosta ulkomaista juridista tutkintoa.
Ainoa järkevä ulostie nykytilanteesta on, että nyt vuoden alussa säädetty laki kumotaan. Nyt voimassa oleva lainsäädäntö pakottaa opiskelijan tekemään koko oikeustieteellisen tutkintonsa ulkomailla. OPH tekee päätöksen tutkinnon rinnastamisesta vasta maisterivaiheessa. Tämän jälkeen määrätään 40—70 opintoviikkoa Suomen oikeuden lisäopintoja.
Järkevämpää olisi, että jo kandivaiheessa voisi siirtyä suomalaiseen yliopistoon, oppia kielen, kulttuurin ja oikeuskäytännön ja tätä kautta integroitua maahan. Tätä kautta voisimme myös saada niitä kipeästi tarvitsemiamme lahjakkaita osaajia.
Vuoden alusta voimaan tullut lakimuutos koskettaa siis kaikkia Suomessa kansainvälisillä oikeustieteen maisteriohjelmissa opiskelevia niin suomalaisia kuin ulkomaalaisia opiskelijoita.
Sanna Lehtinen
Asiakkuusjohtaja
Painetussa lehdessä sivu 44
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »