Kirja-arviot

Itsensä työllistäjien tukalasta tilanteesta on puhuttu jo yli 10 vuotta. Yleisesti heidät yhdistetään työelämän prekarisaatiota eli epävarmistumista koskevaan keskusteluun. Työantajan kannalta ”joustavaksi” työvoimaksi voidaan nähdä oikeastaan kaikki, jotka eivät työskentele kokopäiväisissä tai vapaaehtoisesti epätyypillisissä työsuhteissa. Heitä ovat siis vastentahtoisesti osa-aikaiset, määräaikaiset, vuokratyöläiset, freelancerit, yksinyrittäjät, erilaisissa palkattomissa työharjoitteluissa ja nollatuntisopimuksilla työskentelevät. Jossain määrin myös työssäkäyvät opiskelijat ja työvoimapoliittisissa toimenpiteissä työskentelevät työttömät voidaan nähdä prekaarina työvoimana. Näin laskettuna prekaarin työvoiman määrä on noin kolmasosa suomalaisesta työvoimasta.

Käytännössä uudet yrittäjät ovat yksinyrittäjiä eli ihmisiä, jotka perustavat toiminimen työllistääkseen itse itsensä. Heidän määränsä on kasvanut noin 60 000 vuoden 1997 tasosta, jolloin itsensä työllistäjiä oli 119 000. Työnantajayrittäjien määrä on pysynyt vähän alle sadassa tuhannessa. Yksinyrittäjät eivät palkkaa lisää työvoimaa, investoi tuotantovälineisiin tai tavoittele suurta kasvua. Yksinyrittäjien pääomana toimivat maltilliset sijoitukset työvälineisiin, sekä oma työkokemus ja koulutus.

Itsensä työllistäjät ovat tyypillisiä prekaarin työn tekijöitä. Heidän tulonsa määräytyy kysynnän mukaan ja he ovat suoraan työnostajan armoilla. Yksinyrittäjien tekemät työt ovat joko perinteisiä tai uudenaikaisia duunarihommia, kuten siivousta ja kielenkääntämistä. Väliinpudotetut kertoo yksinyrittäjien arkipäivän monista kiemuroista ja ongelmista. Itsensä työllistäjiltä jäävät usein lomat ja sairauslomat pitämättä, eikä heillä ole oikeutta esimerkiksi työterveyshuoltoon. Suomen hallituksen läpiajama uusi laki hankaloitti itsensä työllistäjien asemaa entisestään. Nyt kaikki ”omassa työssään työllistyvät” lasketaan yrittäjiksi, minkä seurauksena työttömyyskorvausten hakeminen vaikeutui.

Monet liitot ovat heränneet itsensä työllistäjien määrän kasvuun. Esimerkiksi Akava perusti keväällä 2016 yrittäjien ja itsensä työllistäjien edunvalvontajärjestön.

Arolan ja Hackmanin kirja on odotettu teos, joka kuvaa kasvavan ihmisjoukon arkea. Se ei ole tieteellinen tutkimus, mutta asiallinen tietokirja. Teos perustuu erilaisten itsensä työllistäjien ja yksinyrittäjien haastatteluihin, mikä tuo eläviä kokemuksia tunnettujen tilastollisten faktojen rinnalle. Se kuvaa erinomaisen hyvin yksinyrittäjien elämän silppuisuutta. Kirja on hyvin kirjoitettu ja rakenteeltaan sujuva.

Kirjaan haastateltujen henkilöiden kuvaukset työstään ja yrittäjämäisestä selviytymiseetoksesta saavat kysymään, onko tämä työelämän tavoiteltu tulevaisuus. Tällaistako on yrittäjämäinen ”hyvä elämä”, jota meille tarjotaan niin hallituksen, T&E –toimistojen kuin yliopistojen taholta. Kirjan henkilöt todistavat sen puolesta, että yrittämällä voi pärjätä myös koulutusta vaativilla aloilla. Ansiotaso ei tosin välttämättä nouse kovinkaan hyväksi paljosta työstä riippumatta.

Tästä huolimatta, tasaisesti kasvava osa tulevaisuuden työstä on tällaista prekaaria työtä. Kirja ei kuitenkaan keskity voivotteluun, vaan pohtii avoimesti tämänkaltaisen työmarkkinaposition hyviä ja huonoja puolia osana nykyaikaisen työelämän kenttää.

Mikko Jakonen

---

Mennyt on aika, jolloin televisiossa professorit vastasivat kansaa vaivaaviin kysymyksiin ja ongelmiin. Nyt professori on vain yksi joukossa, joka koostuu suureksi osaksi asiantuntijoina esiintyvistä maallikoista — nämä hallitsevat lisäksi innostuneen ja tunteisiin vetoavan esitystavan ja retorisen kielen, ja asiallisesti käyttäytyvä virallisen tieteen edustaja jää varjoon tai joutuu suorastaan alakynteen.

Tunteita provosoivalla vastakkainasetteluilla ja yksinkertaistuksilla herkutteleva media suosii maallikkoasiantuntijoita pääasiassa kaupallisista syistä. Tulos on kuitenkin tieteen kannalta vääristävä ja eritoten suosituissa terveysasioissa jopa tuhoisa, kun ihmiset alkavat esimerkiksi käyttää uudestaan kovia rasvoja tai jättävät tärkeitä ravintoaineita pois.

Mutta suurin tavallisen ihmisen kohtaama ongelma tässä on se, että hämärtyy täysin, kuka lopultakin on oikeassa ja kenellä on avaimet todelliseen tietoon. Kuka oikein tietää? -kirja kartoittaa median, kokemusasiantuntijoiden ja virallisen tieteen suhdetta tietoon ja sitä kuluttavaan yleisöön.

Tärkeää on, että kirja esittelee selkeäsanaisesti ja olennaisen tiivistäen tieteen luonnetta ja tieteenfilosofiaakin. Tavallisilla ihmisillä on vanhentunut käsitys, että tiede on ristiriidaton ja yhtenäinen järjestelmä, joka pystyy tavoittamaan pysyvän ja yksiselitteisen totuuden. Kun nopeasti muuttuvassa maailmassa totuudet muuttuvat yhtä jalkaa maailman kanssa, tiede menettää arvovaltansa ja asettuu samalle viivalle muiden oppien kanssa astrologiaa ja korteista ennustamista myöten.

Kirjassa tuodaan esiin ja kehotetaan myös tutkijoita tuomaan julki, että tiede on monin tavoin luonteeltaan muuttuvaa; tieteitä on monia fysiikasta teologiaan ja eri tieteiden näkökulmasta sama asia näyttää erilaiselta. Tiede myös kehittyy hitaasti ja teorioiden käymisvaiheessa samankin alan tutkijoiden välillä vallitsee luova erimielisyys.

Kritiikki ja koettelu kuuluvat tieteen itsekorjaavaan luonteeseen. Se juuri puuttuu paitsi uskonnoista myös kokemusasiantuntijoilta ja heidän myötäilijöiltään.

Media usein — hätkähdyttäminen mielessä — nappaa jonkin yksittäisen ja hetkellisen tiedonpalan ja nostaa sen irrallisena otsikoihin. Tiedonpalan laajempi tausta ja kytkennät jäävät piiloon. Tieteenteon monimutkaista taustaa tuntemattomat ihmiset alkavat epäillä tieteen kykyä tavoittaa objektiivinen totuus, kun totuudet vaihtuvat ja vilistävät kuin muotisuuntaukset. Kokemusasiantuntijat ja muut tieteen kriitikot käyttävät tätä epäilystä hyväkseen horjuttamaan tieteen yksinoikeutta tietoon.

Tutkijoiden tulisi myös alkaa itse popularisoida tiedettä ja välittää tietoa myös tulosten taustalla olevasta pitkästä ja hitaasta teoreettisesta työskentelystä. Yhteistyötä median kanssa helpottaa se, että tieteellä ja medialla, ainakin laadukkaammalla, on yhteisiä piirteitä: molemmat etsivät uusia asioita, ovat epäileviä ja analyyttisiä ja pyrkivät löytämään ja kertomaan totuuden asioista.

Kirjassa esitellään myös sosiaalista mediaa monine vaaroineen ja lieveilmiöineen. Kirja ei somesta juuri uutta irti saa, onhan aihetta tutkittu ja puitu paljon niin tieteellisesti kuin journalistisestikin.

Kuka oikein tietää? -kirjan tärkeä anti on, että se osaa käsitellä maallikoiden, median ja tieteen vaikeaa suhdetta tasapuolisesti. Kirja rakentaa siltoja niin yliopistoväen ja median kuin tavallisten tiedonkuluttajien ja kokemusasiantuntijoiden välille. Kahdelle viimeiselle se tarjoaa tiiviin mutta helppotajuisen johdatuksen itse tieteen tekemiseen ja menetelmiin tieteenfilosofiaa unohtamatta, ja myös sen miten lukea tieteellistä uutista ja erottaa jyvät akanoista.

Pekka Wahlstedt

---