Keiden odotuksia jatko-opiskelijoiden tulee tutkimuksellaan täyttää?

Johtavatko määrälliset tavoitteet metodologiseen suvaitsemattomuuteen? Onko kokeilevuus katoamassa, kun pelataan liiaksi varman päälle? Tutkimukseen liittyviä eri tahojen odotuksia, tutkimuksen poliittista merkitystä ja tieteellisen työn yhteiskunnallisia ehtoja pohdittiin Tampereen yliopiston historian jatkokoulutusopintojen luennolla sekä yhdessä tutkija Ville Kivimäen ja emeritusprofessori Jorma Kalelan kanssa.

Acatiimissä 7/2006 tutkija Johanna Hakala kertoo, että yliopistotutkijoista vain 23 % on väitelleitä tutkijoita, jolloin yliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta suurin osa tehdään siten jatko-opiskelijavoimin. Tekevätkö jatko-opiskelijat ensisijaisesti tutkimuksillaan opinnäytetöitä vai onko heidän ensisijainen tehtävänsä ratkaista jotakin tutkimusongelmaa kaikilla niillä tavoilla, mitä tutkimusongelman ratkaiseminen vaatii, vaikka se edellyttäisi tieteen kriteerienkin kyseenalaistamista ja toimimista niitä vastaan?

- Saattaa olla, että jatko-opiskelija joutuu tinkimään luovasta, kaikki rajat rikkovasta tutkimusongelman ratkaisutavasta väitöskirjatutkimuksessaan, jos tieteen vallitsevat trendit sitä vaativat. Esimerkiksi todellisuudesta puhuminen ilman skeptisiä lainausmerkkejä tuntuu olevan kielikonstruktivistisen paradigman vallitessa kovin vaikeaa, pohtii tutkija Ville Kivimäki.

Uusintaako jatko-opiskelija väitöskirjatutkimuksellaan tieteen perinnettä vai ratkaiseeko hän tutkimusongelmaa, viis veisaten tieteen kriteereistä, jos ne rajoittavat tutkimusongelman ymmärtämistä ja ratkaisemista? Saako jatkoopiskelija olla luova henkilö, keksiä uusia ongelmanratkaisutapoja, vai ovatko ongelmanratkaisutavat jo asetetut siten, että luovuus on varattu vain taiteilijoiden osalle ja tieteentekijät ovat objektiivisia ongelmanratkaisijoita, jotka eivät keksi ja luo uutta, vaan soveltavat jo hyväksi havaittu tapoja, hyväksi todistettuja tapoja ratkaista tutkimuksellisia ongelmia?

- Metodologinen suvaitsemattomuus kulkee käsikynkkää kiristyvien tulostavoitteiden kanssa, myöntää Kivimäki.

- Luovan työn tila supistuu.

- Juuri oman metodologian kehittäminen vie aikaa, ja putkitutkinnoissa tuntuu houkuttelevalta korvata tämä todellinen oppimisen vaihe jollain nopeasti omaksuttavalla instant-metodilla. Ajatellaan, että postdoctöissä voi sitten olla rohkeampi kokeilemaan ja kyseenalaistamaan. Lisäksi jatkoopiskelija joutunee ottamaan huomioon asettumisensa tiedeyhteisöön väitöskirjan jälkeen, vaatii rohkeutta haastaa omien professoreiden näkemykset. Jatko-opiskelija on aina kovin riippuvainen suosittelijoista, ohjaajista ja eri apurahalautakunnista. Tilanne voi varmaan kääntyä varovaisuudeksi, joka ei edesauta vanhan kyseenalaistamista.

Määrälliset tavoitteet kontra luova työ

Professori Jorma Kalela siirtyy pohtimaan kysymystä siitä näkökulmasta, miten vallitsevat poliittiset linjaukset vaikuttavat jatkoopiskelijoiden työskentelyyn ja väitöskirjatutkimuksiin.

- Opetusministeriö näyttää päättäneen, että pitää tehdä maailmanennätys tohtorin tuotannossa. Toissijainen kysymys on, tarvitseeko maa kaikkia näitä tohtoreita eli löytyykö heistä kaikille koulutusta vastaavaa työtä. Yliopistot eivät voi rajoittaa tohtoreiden määrää, koska se tarkoittaisi oman rahoituksen supistamista.

- Yliopistojen laitokset on saatu toimimaan samojen periaatteiden mukaisesti: rahoitus varmistetaan tehokkaalla tohtorintuotannolla. Ohjaajan on asetettava väitöskirjan valmistumisen varmistaminen tieteellisen innovatiivisuuden edelle ja tämä oppi on välittynyt myös jatko-opiskelijoille. Heitä ei todellakaan kannusteta pitämään kiinni tutkimuksellisista intohimoistaan ja kerettiläisistä ajatuksistaan, vaan pikemmin pelaamaan varman päälle.

Eivätkö määrälliset tavoitteet johda metodologiseen suvaitsemattomuuteen, kun kokeilevuus voisi hidastaa väitöskirjan valmistumista? Eivätkö määrälliset tavoitteet johda luovan työn tukahduttamiseen, joka vaatii toteutuakseen tutkimustyön itseisarvoisuutta väitöskirjan valmistumisen ensiarvoisen tavoittelun sijaan?

- Maailmanennätyksen tavoitteleminen tohtorin tuotannossa käännetään merkillisellä tavalla positiiviseksi ilmiöksi, osoitukseksi tehokkuusoppien dynaamisesta omaksumisesta. Kun jatko-opiskelijoiden jatkuva pudotuspeli niukoista resursseista muuttuukin “tohtorin tuotannon positiiviseksi rekrytointivarannoksi”, alkaa todellisuus olla pahasti sumussa, miettii Kivimäki.

- Sen sijaan, että tilanne aiheuttaisi huolestumista, sitoudutaankin enenevissä määrin määrälliseen mittaamiseen arvioitaessa tieteellisen työskentelyn tasoa Suomessa, toteaa Kalela.

Rahoituskilpailussa kokeiluvuus ei kannata

Vaikka tavoitellaan maailmanennätystä tohtorin tuotannossa, ei jatko-opiskelijoille ole tarjolla riittäviä resursseja tehdä tutkimusta. Jatko-opiskelijat saavat ankarasti kilpailla keskenään rahoituksesta, jossa kilpailussa kenties kokeilevammat tutkimukset tai uusia uria aukovat tutkimukset häviävät.

- Oli aika masentavaa, kun tutkimustyöhön kannustamisen sijasta piti varmistaa, että jatkoopiskelijaksi aikova oli tietoinen edessä olevasta taloudellisesta epävarmuudesta. Että on melkeinpä lottovoitto saada vuoden apuraha ja että elämisen pitkäjänteinen suunnittelu on äärimmäisen vaikeata.

Mikko Lahtinen kirjoittaa filosofisessa n & n aikakauslehdessä 4/04, että “vaikka tutkijat ja opettajat katsoisivatkin noudattavansa työssään kriittisen tutkimuksen periaatteita, he voivat silti suhtautua hyvinkin epäkriittisesti – alistuneesti, sopeutuvasti, mukaansatempautuvasti, innostuneesti – tutkimus- ja opetustyönsä ehtoihin ja edellytyksiin, kuten niin sanotun ympäröivän yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin. Takavuosisatoina nämä vaatimukset tekivät kriittisen yliopistotutkimuksen käytännössä mahdottomaksi: Useimmat merkittävät tieteelliset teoriat ja filosofiset opit syntyivätkin pitkälle 1800-luvulle saakka yliopistojen ulkopuolella.(...) Omin päin tehty ratkaisu vaihtaa aihetta, menetelmää tai tutkimusintressiä ei välttämättä ole omaehtoinen ratkaisu, vaan se voi perustua harkintaan, josa tutkija arvioi menestymisen mahdollisuuksiaan tieteessä ja yhteiskunnassa vaikuttavien voimasuhteiden kannalta, eikä suinkaan tutkimuksellisten päämäärien mukaan. (...) myös kriittisemansipatorisia perinteitä omaavissa ihmistieteissä yhä useampi tutkija ja tutkimusyhteisö sopeutuu ja sovittuu asemiin, joissa taloudellista toimeentuloa ja jopa menestystä saattaa tulla mutta niistä maksettu hinta on alistuminen kansainvälisen kilpailun vaatimuksiin.

” Tekevätkö nykyiset vaatimukset jälleen kriittisen yliopistotutkimuksen käytännössä mahdottomaksi? Tulevatko merkittävät tieteelliset teoriat ja filosofiset opit taas syntymään yliopistojen ulkopuolella?

Mia Hemming