Keskustelua
”Tiedeyliopistot on puhdistettava taikauskosta”, kirjoittivat Esko Länsimies ja
Markku Myllykangas edellisessä Acatiimissa ja vaativat teologian opetuksen
irrottamista yliopistoista. Kirjoitus poiki paljon palautetta.
Analyyttisempi ote – uskottavampi lopputulos!
Esko Länsimies ja Markku Myllykangas ovat eri
tahoilla kritisoineet Itä-Suomen yliopiston
”Sielunhoidon kliininen koulutus ja potilaan kokonaishoito”
-hanketta, jonka yhtenä osana on
luentosarja ”Ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen”
(3 op). Acatiimi 9/10:ssä he puhuvat perätysten
kreationismista, älykkäästä suunnittelusta,
tiibetiläisestä rukousmyllystä ja edellä mainitusta
hankkeesta. Lukijalle voi syntyä mielikuva, että
näillä olisi jotain yhteyttä keskenään. Hankkeen
piirissä nämä asiat eivät kuitenkaan ole millään
tavoin liittyneet toisiinsa.
Kirjoittajien ”yliopiston puhdistamisvaatimukset”
eivät todellakaan puhu vapaan tutkimuksen
ja opetuksen puolesta. Sen sijaan ne kertovat
sellaisesta puhdasoppisuudesta, joka ainakin
akateemiselle teologialle on täysin vierasta. Mainittakoon,
että ko. opintojakso kuuluu vapaasti
valittaviin opintoihin. Ketään ei velvoiteta osallistumaan
eikä uskomaan. Kirjoittajien väittämä,
että ”minkäänlaista ennakoivaa valmistelua tai
keskustelua [opintojakson] sisällöstä ei tapahtunut”,
pitää paikkansa vain siltä osin, ettei sitä
tapahtunut mainittujen kirjoittajien kanssa.
Opintojakson suunnitteli terveystieteiden ja
teologian yhteinen työryhmä. Tarpeet sellaiseen
kokonaishoitoon, jossa myös ihmisen eksistentiaaliset
kysymykset otetaan todesta, eivät nouse
”uskonnollisesta retoriikasta”, vaan yksinkertaisesti
siitä, että potilas vakavasti sairastuttuaan pohtii näitä kysymyksiä. Kokonaishoitoon kuuluu,
että myös potilaan eksistentiaaliset ja emotionaaliset
kysymykset otetaan todesta. Se taas,
että teologit ovat näitä kysymyksiä tutkineet, ei
vähennä heidän asiantuntemustaan.
Opiskelijapalaute kurssista oli myönteistä ja
motivoi kehittämään kurssia edelleen kolmen tieteenalan
yhteisenä hankkeena. Kirjoittajat eivät
tietääkseni ole seuranneet opintojakson opetusta.
Heidän näkemyksensä nousevat heidän omista
ennakkokuvistaan, joilla on hyvin vähän tekemistä
hankkeen periaatteiden ja sisältöjen kanssa.
Hieman analyyttisempi ote suhtautumisessa asioihin
veisi keskustelua paremmin eteenpäin kuin
uskomukset tai valmiit mielikuvat.
Paavo Kettunen
käytännöllisen teologian professori
hankkeen vastuullinen johtaja
itä-suomen yliopisto, joensuu
Vielä taikauskosta
Esko Länsimies ja Markku Myllykangas vaativat yliopistojen
puhdistamista taikauskosta. Kannatan
ajatusta periaatteessa, mutta kun kyse on vain
muutamien yksittäisten yliopistolaisten uskomuksista,
ei yliopistojen rakenteisiin kuuluvasta
ilmiöstä, niin miten tämä suuri puhdistus sitten
toteutettaisiin? Tuliko yhtään mietittyä?
Kirjoittajat myös pelkäävät teologien “tunkevan
uskonnollisella retoriikallaan” opetukseen
eri aloilla ikään kuin kyse olisi samasta ilmiöstä
kuin kreationismin tuomisessa luonnontieteisiin.
Puhutaanko nyt kirkon teologeista vai teologisten tiedekuntien edustajista? Tämä ero näyttää olevan
kirjoittajille tyystin tuntematon, koska he väittävät,
ettei teologian opetus kuulu tiedeyliopistoihin:
kirkot kouluttakoot pappinsa itse.
Yliopistoista ei valmistu pappeja vaan teologian
maistereita. Yliopistoteologia täyttää aivan samat
tieteellisyyden kriteerit kuin muutkin humanistiset
ja yhteiskuntatieteelliset alat. Kirjoittajat
sortuvat itse taikauskoon kritisoidessaan asiaa,
josta eivät selvästikään tiedä mitään.
Heidän mukaansa tiedeyliopistoon kuuluu
vain “toiminta, jota voidaan tieteellisesti testatuin
menetelmin tutkia”. Mitähän mahtaa olla sellainen
toiminta, jota ei voitaisi tutkia tieteellisesti?
Olen itse uskonnoton ja kritisoinut julkisesti
niin kreationismia kuin muita uskonnon vahingollisia
ilmenemismuotoja. Olen silti teologisen
tiedekunnan yliopistonlehtori, enkä ole kokenut
minkäänlaisia sensurointipyrkimyksiä tai muitakaan
vaikeuksia toimiessani tiedekunnassa.
Uskonto on ilmiö, jota voidaan ja pitää tutkia. En
usko, että tämän tutkimuksen siirtäminen kokonaisuudessaan
vaikkapa humanistiseen tiedekuntaan
tekisi tutkimuksesta yhtään sen kriittisempää
tai tieteellisempää.
Ilkka Pyysiäinen
Uskontotieteen yliopistonlehtori
Malttia puhdistusintoon
Esko Länsimies ja Markku Myllykangas tarjoavat
meille eriskummallista tulkintaa länsimaisen
kulttuurin historiasta. Heidän mielestään usko siihen,
että maailmankaikkeus on älykkään olennon
suunnittelema, syntyi vasta viime vuosisadalla
Yhdysvalloissa. Todellisuudessahan jo Sokrates ja
Platon kannattivat sitä.
Kokeellisen luonnontieteen vallankumous toteutettiin
tämän uskon varassa; mm. Kopernikus,
Kepler, Galilei, Isaac Newton, Michael Faraday ja
James Clerk Maxwell rakensivat tutkimuksensa
sen vakaumuksen varaan, että maailmankaikkeudesta
on mielekästä etsiä lainomaista järjestystä,
koska se on älykkään olennon luomusta.
Jos usko maailmankaikkeuden perimmäiseen
järjellisyyteen on taikauskoa ja yliopistot pitäisi
puhdistaa siitä, niin mitä jää jäljelle? Pitäisikö kreikkalaisen antiikin ja kokeellisen luonnontieteen
vallankumouksen pääteokset hävittää kirjastoista
ja kieltää niiden käsittely? Pitäisikö meidän
kaikkien Myllykankaan ja Länsimiehen tavoin
aktiivisesti unohtaa antiikin ja kristinuskon merkittävimpien
tutkijoiden merkitys länsimaiselle
kulttuurille?
Yliopistojen puhdistamista kaikesta jumaluskoon
viittaavasta yritettiin toteuttaa ateistisessa
Neuvostoliitossa. Seurauksena olivat maailmanhistorian
laajimmat ja verisimmät tiedevainot.
Tieteellisen keskustelun taso romahti keskustelun
ja kritiikin vapauden kieltävässä ilmapiirissä.
Puhdistusten oikeuttamisessa käytettiin samaa
”taikauskon retoriikkaa”, mitä Länsimies ja Myllykangas
suosivat.
Mm. genetiikan tutkimus kiellettiin ja sen
edustajia erotettiin viroistaan, vangittiin ja jopa
tapettiin, koska genetiikan katsottiin edustavan
”papillista taikauskoa”. Genetiikan teoreettisia
rakennelmia verrattiin ”uskonnollisiin käsityksiin
kuolemattomasta sielusta”.
Andrei Saharovin mukaan pelon lamauttama
tiedeyhteisö ”antoi yksimielisen tukensa” silloinkin
kun puhdistusintoilijat ” puhuivat järjettömyyksiä”.
(Lähdeviitteet kirjassa Tiedekeskustelun
avoimuuskoe, jossa asiaa käsitellään tarkemmin.)
Länsimiehen ja Myllykankaan tunteenomainen
retoriikka nivoutuu uusateismin mustavalkoiseen
kysymyksenasetteluun: joko olet kanssamme samaa
mieltä, tai sinun ajatuksiasi ei tarvitse ottaa
vakavasti. Ranskalainen evolutionisti Thomas
Lepeltier arvioi, että tällainen lähestymistapa vie
meitä kohti yhteiskuntaa, jossa kaikki vallitseviin
tieteellisiin teorioihin kohdistuva erimielisyys on
kadonnut.
Tieteen itsekriittisyys perustuu tieteentekijöiden
väliselle kriittiselle keskustelulle, jossa omat
perususkomukset altistetaan vastakkaisten näkökantojen
tarjoamalle koettelulle. Edustamamme
dialogisen pluralismin mukaan kukin tieteentekijä
tekee tutkimustaan avoimesti omien perimmäisten
uskomustensa varassa ja altistaa näkemyksensä
toisenlaisista lähtökohdista tutkimustaan tekevien
tieteentekijöiden kritiikille, jolloin niiden
kriittinen arviointi tulee mahdolliseksi. Tiedeyliopistoa
ei ole ilman älyllistä dialogia.
Tapio Puolimatka
Professori, Jyväskylän yliopisto
Matti Leisola
Professori, Aalto-yliopisto
Tärkeintä on olla aito
Professori Howy Jacobsin vuodatus
(Acatiimi 9/2010) oli kieltämättä kuin
Oscar Wilden kirjoittama satiiri. Oman
taustansa ongelmattoman ylivertaiseksi
kokema brittikulttuurin edustaja
saapuu kertomaan tiedeafrikan villeille kuinka
pohjan perilläkin asiat pitäisi hoitaa samalla tavalla
kuin imperiumin sivistyneessä ytimessä. Kaikki
mitä tiedeafrikassa on tehty erilailla kuin imperiumissa
onkin väärin ja huonoa.
Erityisen järkyttynyt kirjoittaja on yliopistojen
tenttikulttuurista, joka on toinen kuin hänen
oman taustansa vastaava. Suomalaislukijaa tämä
huvittaa. Meillä ei yliopisto-opettajan työ kokeiden
järjestämisen osalta poikkea koulun opettajan
tehtävästä. Pidetään itsestään selvänä, että opettajan
tehtävään valittu henkilö on tieteellisesti
pätevä niin opettamaan kuin arvioimaan opintosuorituksia.
Miten henkilö, joka ei ole kykenevä arvioimaan
edes omia tenttejään, olisikin pätevä arvioimaan
kuitenkin toisen henkilön järjestämiä tenttejä?
Peer review on vain näennäistä kun tenttien
ja suoritusten ulkopuolisella arvioijalla pitäisi
objektiivisuuden ja tekemänsä arvion tieteellisen
tason “varmistamiseksi “olla oma arvioijansa, tällä
omansa ja niin edelleen ad absurdum.
Jacobsin kirjoituksen julistamaan oman kokemuksen
ylivertaisuuteen liittyy myös melko syvällinen
tietämättömyys siitä kulttuurista, jota yritetään
kohottaa vastaamaan imperiumin koulutusihanteita.
Meidän koulutusjärjestelmämme on monilla
tavoin avoin. Peruslähtökohta on, että Suomi ei
Ison-Britannian tavoin ole luokkayhteiskunta, ja
yliopistokoulutus on koulutettaville maksutonta.
Sen maksaa nykyinen sukupolvi tulevaisuudelle,
nyt opiskelevat, yhdessä muun yhteiskunnan
kanssa, puolestaan maksavat seuraavan sukupolven koulutuksen. Näin Jacobsin sisäistämään
elitistiseen koulutusideaaliin perustuvat mallit
istuvat meille huonosti. Jonkun pitäisi myös kertoa
hänelle, että harvassa ovat Suomessa ne naiset,
jotka akateemisen koulutuksen suoritettuaan
“valitsevat” perheen, ja että meillä yliopistoon voi
päästä myös ilman ylioppilastutkintoa.
Yliopistojen pääsykokeistakin pitäisi Jacobsin
mielestä luopua, vaikka nekin tosiasiassa pitävät
yllä koulutuksellista tasa-arvoa. Menestys lukioopinnoissa
ei ole yksiselitteinen mittari arvioitaessa
pätevyyttä akateemisiin opintoihin, kun
lukiot ja oppilaiden siellä saama opetus saattavat
olla eritasoisia. Näin yhteinen pääsykoe mittaa
hakijoiden onnistumista tässä kaikille pyrkijöille
samassa kokeessa ja tasaa mahdollisia opetuksessa
tai koulujen taloudellisissa resursseissa ilmeneviä
alueellisia eroja. Mukavaa tietysti eliitin näkökulmasta
olisi, että eliittikouluista vaivattomasti
lukukausimaksu takataskussa käveltäisiin yliopistoon,
mutta näin meillä ei ole ollut.
Väestöltään näin pienessä maassa on ollut tärkeää,
että korkeimpaan koulutukseen valikoituvat
kaikki ne, jotka siihen mahdollisimman hyvin
soveltuvat.
Jacobs tuntee aiheellista huolta pitkistä koulutusajoistamme
— joutilaat villit vain lorvailevat
yliopistossa — , mutta tähän vaikuttavat tekijät
puolestaan jäävät näkemättä. Hänen esittämänsä
ratkaisumalli, ihanneyliopisto, on kuvaus kurinalaisesta
koulusta, Tylypahkasta rangaistuksineen
ja sanktioineen.
Oikeassa maailmassa opintoja ja tenttien suorittamista
saattavat hidastaa taloushuolet, henkilökohtaiset
sairaudet, perheenperustaminen tai
brittiläiselle opettajalle vieras asevelvollisuus —
meillä kun on luonnollista palvella yhteiskuntaa
muutoinkin kuin teorian asein.
Oppilas-opettaja-suhde on Suomessa toisenlainen
kuin brittiläisissä yliopistoissa. Meillä ei
myöskään ajatella, että vanhempien tehtävä on
maksaa aikuisten lastensa opiskelukulut ja eläminen,
ja täten opiskelijoiden opiskeluaikainen työssäkäynti on poissa Jacobsin ihannoimasta tiiviistä
opiskelusta.
Kun Suomi ei ole brittiläinen luokkayhteiskunta,
koulutuksesta puuttuu myös hyväntekeväisyyden
elementti; lahjakkaita köyhiä ei
armollisesti ja stipendein auteta maksulliseen
yliopistoon, vaan yliopistokoulutus on ollut siihen
kykenevien kansalaisoikeus varallisuudesta
riippumatta. Tahatonta kulttuuri-imperialismin
komiikkaa kirjoitus on myös siten, että se ei ainoastaan
kutsu koulutusjärjestelmäämme humpuukisi,
vaan tekee sen vielä esimerkilliseksi asetetun
imperiumin omalla kielellä.
Jacobsin kirjoituksen henki on aito ajanhenki. Se
tarkastelee yliopistosta valmistuvia ihmisiä vain
välineinä; kenelläkään eikä millään, ei edes akateemisella
koulutuksella, ole mitään arvoa muutoin
kuin talouden mittarein mitattuna.
Tarja-Liisa Luukkanen
dosentti, järvenpää
Voimmeko välttää lukukausimaksujen uhkakuvat?
Yliopistojen pitää varoa kolmea uhkakuvaa, kun ne
harkitsevat lukukausimaksun käyttöönottoa: 1)
Lukukausimaksu ei saa lisätä eriarvoisuutta eikä
vaarantaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan
perustaa; 2) Vähävaraiset nuoret eivät saa
syrjäytyä yliopistosta, sillä Suomi tarvitsee kaikki
lahjakkuusvaransa; 3) Maksut eivät saa kiristää
opiskelijoiden ennestäänkin niukkaa toimeentuloa.
Yliopistot voivat harkita lukukausimaksuja
vain sellaisessa muodossa, ettei yksikään edellä
mainittu uhkakuva toteudu. Neljäskin uhkakuva
on valitettavan todellinen: Ellemme tee mitään,
yliopistojen rahoitus voi supistua valtion säästötoimien seurauksena, kuten 1990-luvun laman
jälkeen tapahtui.
Pienikin lukukausimaksu antaisi yliopistolle
tulorahoitusta. Lukukausimaksu on yleisesti
käytössä maailman johtavissa yliopistoissa. Järjestelmä
tukee opiskelun päämääriä. Kun opiskelijat
osallistuvat opetuskulujen maksamiseen, he
osaavat vaatia nykyistä parempaa opetusta. Kun
opetus tehostuu, opiskelu tulee entistä kiinnostavammaksi.
Kun opiskelu houkuttaa, se tulee entistä
kokopäiväisemmäksi ja opiskelijat vetäytyvät
sekalaisista ansiotöistä. Matalapalkka-aloille tulee
tilaa puutteellisesti koulutetuille maahanmuuttajille
ja syrjäytymisvaarassa oleville huono-osaisille
nuorille.
Mahdollisesti kelvollinen malli on sellainen,
että perustutkinto- ja jatkotutkinto-opiskelijoilta
peritään 500 euron lukukausimaksu, mikä maistereille
merkitsee 6000 euron ja tohtoreille 9000
euron omarahoitusta kuuden tai yhdeksän vuoden
opetuksesta. Opiskelijoita kohtaan tämä on
reilua, sillä tutkintojen arvo työuran ja sivistyksen
kannalta on maksuja suurempi. Mutta lisäksi on
ratkaistava, miten opiskelijoiden elintaso turvataan
opiskeluvuosien aikana.
Valtiovalta ja rahoituslaitokset voivat luoda
opintolainajärjestelmän, jonka avulla jokainen
pysyy kelkassa. Opiskelijalle itselleen voidaan samaan
yhteyteen myöntää matalakorkoinen, turvallinen
ja helppokäyttöinen lukukauden starttiraha,
jolla on sama valtiontakuu. Jos lukukausimaksuun
menee 500 euroa, opiskelija voi lisäksi
nostaa itselleen 500 euron starttirahan. Opiskelija
kirjautuu omilla pankkitunnuksillaan verkkoon
syyskuun alussa ja tammikuun alussa. Pankki lähettää
yliopistolle lukukausimaksun ja opiskelijan
tilille lukukauden starttirahan. Kolme lyhennyksistä
vapaata vuotta valmistumisen jälkeen riittää
paljastamaan, pääseekö nuori opintojen jälkeen
työmarkkinoille. Jos hän joutuu vaikeuksiin, valtio
hoitaa lainan.
Pekka Kauppi
professori, bio-ja ympäristötieteiden
tiedekunta, helsingin yliopisto
The right profession but the wrong job
The old joke is that a mushroom is
something kept in the dark and fed a
little horse manure. When you don’t
know whether to laugh or cry, however,
perhaps a joke is worth clinging
to, however worn. When I came to Finland, I regarded
myself as a professional academic — someone
who teaches and does research at a university.
I have long wanted to do this. It’s what I am. My
expectation was that everyone starts their career
equal. Success or failure is in your own hands, or
so I thought. Finland is different.
Shortly after taking up a lectureship here in
the early 90s, I was asked whether I would write
for the university magazine about my impressions
of Finland. Looking back now, I recall feeling
guilty about not doing so, but it’s clear now that I
was, unwittingly, wiser than I was idle. After all,
I didn’t know then that I had been made a mushroom
of, since no-one had bothered to explain,
despite my asking for the terms and conditions
of employment, that lecturers simply had jobs. I
happily began my job, my profession I thought,
little realising that I would be kept in my abandoned
mine shaft for twenty years. The only light
would be the chink through the door as my keepers
came and went bearing horse manure. Written
terms and conditions of employment are the norm
elsewhere, but are apparently unheard of here.
Had I responded then, I would have simply supported
what is at heart a repressive class system of
researcher-masters and teacher-servants.
So I taught my sixteen hours per week (far more
than previously), accepted the lack of sabbatical
leave as compensation, supported my young
family on a wage that did not pay all the bills by
revising the English of the learned and not-solearned
research of my non-fungoid Finnish colleagues,
and did my own research as best I could,
now restricted to spare time and holidays. I hoped for better eventually. Perhaps someone would tell
me, over a dressed horse-manure salad, that I had
spent long enough in the mine and that my turn
outside had come. I was wrong to hope, however
— there are no turns outside in Finland.
My hours eventually fell somewhat. I was
‘promoted’ to university lecturer. The problem
was that since then this position has been so
debased by university policy that it now means
nothing to me. Why should a professional academic
feel pleased about promotion to a position
which anyone with the most rudimentary requirements
for a university job elsewhere can get?
I have always loved doing research, however.
Other ways to progress were to ‘buy’ time for it
by teaching extra hours, and then by taking longservice
leave (vuorottelu vapaa). These manoeuvres
proved that teaching extra was far too punishing,
one cannot survive on half a lecturer’s pay without
using hard-earned savings and, finally, a few
months is insufficient for a serious research programme,
especially when no-one takes a lecturer
seriously anyway.
Having produced some decent publications, I did
gain some recognition as a ‘senior researcher’ in
a research unit. This was an extra chink of light,
more than most of our kind get, but it came
however to mean little more than access to some
research funding. No-one offered to work with
me, or use me in one of the ongoing projects.
Furthermore, it was always back to the lecturing
grind after research. Endless applications for research
funding of my own failed. Applications for
a career job outside the mine-shaft were fruitless
— after all, your eyes need to adjust to the light,
and no-one was ever prepared to help with that.
The hard fact is that 95% of my teaching has been
below advanced level, all of it so as I now decide
when to retire.
Reminders of one’s place in the mine-shaft
are frequent – little things reveal attitudes more
generally. When I was made a ‘senior researcher’,
no room at the research unit was offered since,
they said, I did not need it because as a lecturer
I already a shared room elsewhere. Some countries
mandate by law that academics must have
their own room, not just a shared one. After eight
months, the research unit relented. Once my research
funding ended, however, despite still being
a ‘senior researcher’, I was thrown out in two
days for a PhD student who, as it happened, was
mostly overseas and hardly ever at the research
unit at all.
Another gruesomely memorable moment was being told that, as I was then organising a conference,
this was the ‘pinnacle of my career’. Since
almost any self-respecting postgraduate researcher
or research assistant here does this, I was
duly outraged and humiliated, not least because
I was already a ‘senior researcher’ and a docent.
With hindsight I shouldn’t have been so sensitive,
since this claim was perfectly correct. On another
occasion, a professor told me I would never teach
a seminar (not quite right — I co-taught just one
with a colleague), and another said that I would
never be a docent (well, I am, but it has gained me
nothing).
So here I am, at the end. My teaching load is close
to what it was when I started my academic career
in 1979. My teaching level is lower than in 1979
and I have had no senior academic responsibility
whatever here. The title of ‘principal investigator’
has now been bestowed on me, to my surprise. So
far it has gained me some extra bureaucracy and
drinks and hors d’oeuvres at a self-congratulatory
‘cocktail party’ where there were no cocktails.
I’ve learned not to expect more.
In truth, the mushroom joke is both on me
and on the many other mushrooms who share
this mine-shaft. Some are content and others not.
Some are angry and impotent, like me. Some are
scholars of international repute who have to go
outside Finland to hear something good about
their work and have given up on a career here.
Still others have accepted that their eyes will
eventually become useless in the dark and so content
themselves with what they can do there, not
necessarily scholarship. Such a waste of ability.
To reiterate, I’m a professional academic, so I do
not accept this. It’s just that my chosen university
does not share my view of myself. Speaking only
for myself, I will never forgive it.
Rod McConchie
university of helsinki
|