1/13

  • pääsivu
  • sisällys
  • Seppo Sainio
    puheenjohtaja, Yliopistojen Opetusalan Liitto YLL
     

    Ovatko reformit yliopistojen päätehtäviä?

    Acatiimin lukijakyselyn mukaan lehteä arvostetaan ja sen sisältöön luotetaan. Mieleeni jäi kuitenkin myös lukijapalaute, jossa toivottiin välillä etäisyyttä ay-liikkeen joskus ”kielteiseen maailmankuvaan” ja lisää kuvausta siitä miten ”homma parhaimmillaan sujuu” yliopistojen ja henkilöstön välillä.

    Kiitos, sekä tästä että muista palautteista, joista otamme vaarin. Meillä on myös paljon hyvää kerrottavaa työpaikoilta ja yliopistoista yleisemminkin. Ja ajattelen, että on vielä muitakin tapoja viedä viestiä — esimerkiksi noiden synteesi, visio siitä miten ”homma voisi sujua” entistä paremmin.

    Muistan hyvin, tultuani opettamaan yliopistolle 2003, miltä olo tuntui ensimmäisen kokonaisen opetuskuukauden jälkeen: kuin piestyllä koiralla. Kokeneemmat kollegat hymyilivät ymmärtäväisesti — onko paljon tekemistä? Näin menivät ensimmäiset pari vuotta omaa opetusta valmistellen, opettaen, opiskelijoiden töitä arvioiden, laitoksen toimintaan osallistuen.

    Sitten se alkoi. Tuli tutkinnonuudistus, palkkausjärjestelmäuudistus, laatujärjestelmät, yliopistouudistus uusine johtamistapoineen ja toimintakulttuureineen. Tulivat laajemmat kandikokonaisuudet ja laitosrakenneuudistus. Laitosten tukihenkilöstö etäytettiin kampuspalvelukeskuksiin. Jossain välissä yritettiin valmistella ja kommentoida strategioita ja tavoiteohjelmia laitoksen, tiedekunnan, yliopiston tasoilla, kouluttautua, tutkia ja kehittää opetusta. Omat haasteensa oli luottamusmiehilläkin: vanha toimintakulttuuri ainelaitoksissa siirrettiin yhdellä päivämäärällä historiaan. Keskustelu esimerkiksi yhteistoimintaelinten tarpeellisuudesta jatkuu edelleen.

    Samaan aikaan ministeriö patistaa rakenteelliseen kehittämiseen ja koulutusvastuiden uudelleenjärjestelyihin. Huhujen mukaan vanhojen tutkintojen rinnalle tarvitaan uusia, lyhyempiä. Ei kai sentään.

    Yliopistoja kehittäviä reformeja tarvitaan. Huomiota on kuitenkin herättänyt ”reformitehtailun” ohessa se täydellinen huolen puute siitä, mitä uudistusmylly tekee opetukseen ja tutkimukseen käytettävissä olevalle ajalle — ensin uudistusten aikana, sitten niiden jälkeen? Uudistusten tuloksia ei ole tehty näkyviksi yliopistoyhteisölle. On unohdettu kysyä vaikutuksista arkipäivän toimintaan niiltä, joiden työtä helpottamaan ja tehostamaan uudistuksia tehdään.

    Mutta mitä sitten vielä tarvitaan? Yliopisto ei ole yliopisto ilman opiskelijoita, siis koulutustehtävää. Olisikin jo aika panostaa opetukseen ja sen tulosten ymmärtämiseen. Aivan erityisesti olisi panostettava ensimmäisen opiskeluvuoden opetukseen ja opiskelun ohjaukseen. Tutkimuskin tulee opiskelijoille näkyväksi ja läheiseksi koulutuksen kautta. Tarvitaan aikaa opettajien ja tutkijoiden vuorovaikutukseen opiskelijoiden kanssa. Tarvitaan tämän työn merkityksen tunnistamista.

    Opetustyön merkityksen näkeminen ja tuloksista palkitseminen olisi rinnastettava tutkimusartikkeleihin. Opettavalla keskiryhmällä pitäisi olla urapolkuja — kun kerran laadukkaisiin tutkintoihin johtava koulutus on korkeatasoisen tutkimuksen lisäksi yliopistojen päätehtävä.

    Tarvitsemme myös lisää yliopistoopiskelijoita, joiden vanhemmat ovat maahanmuuttajia. Miksi yliopistojen luentosalit eivät ole yhteiskunnan koko kuva, toisin kuin ammattikorkeakouluissa? Miten huomioimme tämän epäkohdan pääsykokeita ja valintoja kehitettäessä?

    Laadukkuuteen sisältyy työurien pidentäminen alkupäästä, siis pitkittymättömät opinto-ajat ja opintonsa keskeyttäneiden pieni määrä. On pakko kysyä: miksi kehitetään ja kokeillaan kaikkea muuta kuin opetukseen panostamista?

    Seppo Sainio
    puheenjohtaja, Yliopistojen Opetusalan Liitto YLL

    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2