Yliopistoja muovataan Shanghain listan ehdoilla

Yliopistoissa käy pauke, kun niitä remontoidaan julkaisutehtaiksi. Akateemiset journaalit pannaan paljon vartijoiksi: niiden julkaisupäätöksistä riippuvat ihmisten urat ja yliopistojen rahat.

Maailman yliopistojen kilpailukykyä mittaavat rankingit ovat lyhyessä ajassa muuttaneet yliopistoinstituutioiden luonnetta ja käsityksiä hyvästä tieteestä. Yliopistot pyritään nyt muuttamaan tehokkaiksi tuotantolaitoksiksi, jotka suoltavat sitä mitä mitataan ja arvostetaan: kansainvälisiä artikkeleita. Käsitys yliopiston tehtävistä on kapeutumassa niin, että yhteiskunnallinen palvelutehtävä uhkaa jäädä tyystin palkitsematta. Kotimaisilla kielillä julkaisemisen ja ehkä opettamisenkin on korvaamassa englannin kieli. Humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja painostetaan omaksumaan luonnontieteelliset julkaisukäytännöt.

Tämänkaltaisia seuraamuksia voi olla yliopistojen ranking -listauksilla, jos ne omaksutaan yksioikoisesti korkeakoulupolitiikan ja strategian perustaksi. Tämä selvisi viime kesänä Dublinissa ESOF (European Science Open Forum) konferenssissa, jossa muiden muassa kuultiin rankingien vaikutuksia tutkineen professori Ellen Hazelkornin esitys.

Hazelkorn johtaa korkeakoulupolitiikan tutkimusyksikköä Dublin Institute of Technology’ssa. Hän on julkaissut kansainvälisten kyselytutkimusten ja eri toimijoiden haastattelujen pohjalta kirjan Rankings and the Reshaping of Higher Education (Palgrave Macmillan 2011). Esittelen tässä Hazelkornin huomioita.

Shanghain lista muutti maailmaa

Yliopistomaailmassa on kilpailtu ennenkin, mutta peli muuttui ja globaali kilpailu koveni, kun Shanghain Jiao Tong -yliopisto julkaisi vuonna 2003 ensimmäistä kertaa listauksensa maailmanluokan yliopistoista (The Academic Ranking of World Universities, ARWU). Sen mittarit painottavat ennen muuta tutkimusjulkaisuja, erityisesti Science ja Nature -lehdissä julkaistuja. Nykyisin rankingeja on toiminnassa kaikkiaan 14 erilaista.

Aluksi korkeakoulupomot vähättelivät Shanghain listaa, mutta pian rankingit alkoivat ohjata heidän strategisia linjauksiaan joko julkituodusti tai implisiittisesti: oli päästävä paremmalle sijoitukselle! Tässä tarkoituksessa ryhdyttiin reippaasti uudistamaan organisaatioita. Myös media innostui rankingien ”urheilutuloksista”.

Voimavaroja siirrettiin tutkimukseen ja artikkelien tuotantoon, tutkijoita patistettiin julkaisemaan englanniksi. Henkilökunnan rekrytoinnissa alettiin painottaa kykyä tuottaa runsaasti kultamunia eli kansainvälisiä referoituja artikkeleita. Perustettiin kansainvälistä koulutusta, jotta saataisiin seulottua kehittyvien maiden väkipaljoudesta esiin laadukkaita aivoja.

Maailman opetusministeriöt ovat tervehtineet ilolla rankingeja, jotka näyttävät tarjoavan objektiivisen keinon korkeimman opetuksen arviointiin ja ohjaamiseen. Näin tultiin korkeakoulupolitiikan tekemiseen numeroilla. Suomessakin sovelletaan nyt vuoden 2013 alusta tulosohjausta, joka liki kahdeksankertaistaa kansainvälisten julkaisujen painoarvon yliopistojen rahoituksessa. Sen vuoksi yliopistoissa käy nyt pauke ja vasarointi kun niitä remontoidaan julkaisutehtaiksi. Samalla akateemiset journaalit pannaan paljon vartijoiksi: niiden julkaisupäätöksistä riippuvat ihmisten urat ja yliopistojen rahat.

Rankingit ovat tarjonneet opiskelijoille (asiakkaille) keinon arvioida yliopiston laadukkuutta; tosin vain jotkut listaukset painottavat opetuksen laatua. Erityisen tohkeissaan rankingeista ovat Kaukoidän opiskelijoiden vanhemmat.

Rankingit mahdollistavat yliopistojen välisen vertailun (benchmarking) ja opin ottamisen toisilta. Rankingien arvellaan myös kannustavan kansainvälisyyteen, parantavan tehokkuutta, lisäävän yliopistojen panos-tuotos läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta.

Rankingien varjopuolet

Ellen Hazelkorn on analysoinut myös uuden yliopistollisen pelin varjopuolia. Ongelmana ovat ensinnäkin mittarit, joihin sijoitus kilpailussa perustuu. Rankingit nojaavat raskaasti pariin kaupalliseen tietokantaan, joissa näkyvät lähinnä englanninkieliset artikkelit ja niihin viittaamiset. Tämä suosii englanninkielisyyttä. Käytetty bibliometriikka istuu biologiaan, lääketieteeseen ja fysiikkaan, joiden tutkimusaktiviteetit näkyvät parhaiten tietokannoissa. Näissä tieteissä tutkimustulokset julkaistaan teknisinä artikkeleina, usein monen tekijän yhteistyönä.

Sen sijaan esimerkiksi ihmistieteissä julkaisemistapojen kirjo on monipuolisempi. Usein yksi tekijä kirjoittaa kirjan tai kirjan artikkelin kotimaisella kielellä. Oman yhteiskunnan ja kulttuurin palveleminen kansalliskielillä on vaikuttavuuden kannalta relevanttia, etenkin kun tutkimuskohteena on juuri oma yhteiskunta ja kulttuuri. Kotimaisia vertaisarvioituja korkeatasoisia tieteellisiä julkaisuja on olemassa. Pitäisikö siis kokonaisten tieteenalojen muuttua vain siksi, että Shanghain lista ei satu noteeraamaan kunnolla näiden tieteiden saavutuksia? Onneksi korjattu Suomen julkaisufoorumi (JUFO) antaa nykyisellään kohtalaisen arvon myös kotimaiselle julkaisulle.

Itse kallistuisin rinnakkaiskielisyyden kannalle, mitä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus esittää teoksessaan Suomen kielen tulevaisuus. Kielipoliittinen toimintaohjelma (2009). Sen mukaan englanninkielistä julkaisemista ilman muuta tarvitaan, mutta lingua francalle ei pitäisi antaa tehtäviä, jotka kuuluvat äidinkielelle ja kansalliskielelle. Jos suomea ei käytetä tieteen kielenä, ei se myöskään elä ja kehity korkeatasoisen ajattelun kielenä vaan taantuu ns. kyökkikieleksi. Ei kai tämä voine olla korkeakoulupolitiikan tavoitteena?

Rankingien kapea tiedekäsitys

Rankingit mittaavat yksioikoisesti sitä mitä on helpointa mitata, joten vaikeammin mitattavat asiat jäävät huomiotta. Käytettyjen mittareiden antama kuva samastetaan laatuun ja tuloksellisuuteen. Yliopistot voivat alkaa mittarinpalvojiksi ja yksipuolistaa toimintaansa annettujen yksipuolisten mittareiden mukaisiksi. Jos mittari määrää yliopistoa, onko kyse siitä että häntä on alkanut heiluttaa koiraa?

Hazelkornin mukaan mittaaminen suosii akateemisen maailman sisäistä näkyvyyttä, mutta väheksyy laajempaa sosiaalista, taloudellista ja innovatiivista vaikutusta (ns. yliopiston kolmatta tehtävää). Akatemian sisäisyys vahvistaa yksinkertaistavaa ajatusta, että tiede yksin tuottaa innovaatiot (science push), eivätkä ne synny vuorovaikutuksessa yhteiskunnan toimijoiden kanssa. Rankingit suosivat hyvin suppeaa määritelmää korkeakoulutuksen laadusta ja suorituskyvystä: käytännössä kyse on vanhasta norsunluutorni- yliopistosta.

Kuitenkin yhteiskunnat tarvitsevat kipeästi paljon laajempaa tiedekäsitystä, jossa tiede osallistuu yhteiskunnan, talouden ja maailman ongelmien ratkomiseen. Hazelkornin mielestä yhteiskuntien intressissä olisi ehdottomasti suosia tätä laajempaa tiedekäsitystä, niin että tohtorit pystyisivät konsultoimaan ymmärrettävästi muuta yhteiskuntaa.

Nyt Suomen valtio kuitenkin kannustaa puhtaasti akateemiseen aherrukseen ja ohjaa rahoitusmallillaan luopumaan kolmannen tehtävän askareista. Esimerkiksi tähän lehteen kirjoitettu kontribuutio on nollan arvoinen, mutta artikkelina julkaistuna yliopistolle laskennallisesti 7000–8000 euron arvoineni. Ei tarvitse ihmetellä jos kaikki työ yhteiskunnan hyväksi loppuu yliopistoista.

Tutkimus ja opetus voivat erkaantua toisistaan, jos voimavarat kohdistetaan julkaisumäärien maksimointiin. Tosin Suomen rahoitusmalli ilmeisesti turvaa opetuksen, koska myös suoritetut tutkinnot ovat merkittävä rahoitusperuste yliopistoille.

Rankingit asettavat parhaiten resursoidut yliopistot etuoikeutettuun asemaan. Hazelkorn toteaakin, että kuvatunlainen yliopistopolitiikka on elitististä. Se tähtää huippututkijoiden eliittiyliopistojen luomiseen (Harvard tänne meillekin!). Tämä tapahtuu keskittämällä voimavaroja niille, joilla on niitä jo ennestään, koska maan ajatellaan vain siten pääsevän mitalisijoille tässä urheilukisassa. Kanadalainen biologian professori David Currie on kuvannut Nature -lehdessä tätä politiikkaa lystikkäästi ”Sheriff of Nottingham” -malliksi, jossa ryöstetään varoja köyhiltä rikkaille. Onko tämä politiikka yleisen edun mukaista, sitä sopii Hazelkornin tapaan kysyä.

Kirjoittaja on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori, Tiedeviestinnän maisteriohjelman vetäjä.

i Heikki Hellmanin ja Eija Poterin laskelma puheenvuorossa ”Kotimainen julkaisutoiminta uuden rahoitusmallin ja julkaisufoorumin jälkeen”. Media & Viestintä 3/4/2012, s. 8.

teksti Erkki Karvonen

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 30