Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä on esittänyt Varastokirjaston yhdistämistä Kansalliskirjastoon (http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160379). Olemme olleet mukana sekä luomassa Varastokirjastoa, että kehittämässä sitä erilaisissa rooleissa. Mielestämme asiakirjassa on selkeitä väärinymmärryksiä ja koska raportin tekoon ei osallistunut keskeistä kokoelman de facto omistaja- ja käyttäjätahoa (suomalaisia kirjastoja), haluamme tuoda esille huomioon otettavia seikkoja.
Siirtohankkeen tavoitteena on saada Varastokirjasto osaksi Kansalliskirjastoa ja siirtää se fyysisesti Mikkeliin. Perusteluiden mukaan näin keskitettäisiin toimintoja ja saataisiin kustannus- ja henkilöstösäästöjä. Helsingin yliopiston kannalta näin varmaan onkin./p>
Valtakunnallisesti katsoen nämä tavoitteet on saavutettu perustamalla Varastokirjasto. Ainoa toteutumaton tavoite on, että kirjasto ei kuulu Kansalliskirjastoon. Näin tapahtui, koska Varastokirjastoa perustettaessa Kansalliskirjastoa ei vielä virallisesti ollut.
Keskittäminen ja säästötavoitteet ovat Varastokirjastossa toteutuneet valtakunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Varastokirjasto on vapauttanut tilaa muissa kirjastoissa keskittämällä kirjastojen vähemmän käytetyn aineiston ja asettamalla sen kaikkien käyttöön maksutta. Se on tuonut säästöjä koko suomalaiselle kirjastolaitokselle.
Raportissa vedotaan myös (s. 23): ”Palvelujen kehittämisessä hyödynnettäisiin tulevina vuosina digitalisaatiota ...” Varastokirjaston kokoelmiin sijoitettu aineisto on sellaista, ettei sitä kansallisen lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten mukaan ole mahdollista digitoida laajaan käyttöön. Palveluiden digitaalisuus on sen sijaan jo nyt Varastokirjastossa hyvällä tasolla. Jos digitaalista palvelua halutaan kehittää, kannattaisi silloin sijoittaa kirjastojen yhteiseen tietojärjestelmään, joka mahdollistaa aineiston välityksen digitaalisia tekniikoita hyödyntäen suoraan käyttäjille.
Varastokirjastoa suunnitelleissa toimikunnissa oli jäseniä Opetusministeriöstä, Helsingin yliopiston kirjastosta, muista yliopistokirjastoista ja valtion kirjastoista ja yleisistä kirjastoista. Olimme yksimielisiä, että Varastokirjasto on oleva kaikkien kirjastojen varasto, jonka palvelut ovat kaikkien käytössä maksutta. Paikkakuntia selvitettäessä kiinnitettiin huomiota mm. keskeiseen sijaintiin, liikenneyhteyksiin ja logistiikkaan, työvoiman saantiin ja toimintaa tukevien organisaatioiden olemassa oloon.
Opetusministeriön teki myös kiinteistötaloudellisen jatkoselvityksen, jossa tarkasteltiin kiinteistöjen taloudelliset ja tekniset seikat. Selvityksessä oli mukana vanhoja kiinteistöjä sekä uudisrakentamiseen sopivia tontteja. Loppuratkaisussa olivat mukana Tampere ja Kuopio. Entinen SOK:n keskusvarasto Kuopiossa osoittautui edullisimmaksi vaihtoehdoksi, saneerattavuuden ja laajennusmahdollisuuksiensa vuoksi. Tila Varastokirjastossa riittää laskelmien mukaan nykyisessä rakennuksessa kymmeniksi vuosiksi. Uutta rakennusta ei siis tarvita.
Eniten lisäkustannuksia aiheuttaa aineiston, lähes kahden miljoonaan niteen ja lähes 100 hyllykilometrin siirto kaikkine osatoimintoineen sekä uuden tilan rakentaminen. Kirjastohenkilökuntaa tarvitaan tänä aikana molemmilla paikkakunnilla. Käyttäjien palvelut katkeavat siirron vuoksi pitkäksi aikaa.
On myös ehdotettu aineiston karsintaa. Karsintaa Varastokirjastossa on tehty alusta alkaen rankalla kädellä. Varastokirjastoon sijoitetaan vain yksi kappale kutakin nimekettä. Jos viimeinenkin Suomeen hankittu kappale julkaisua karsitaan, siihen tarvitaan luovuttajan lupa. Luovutus on tehty sillä oletuksella, että aineiston säilyvyys myös tuleville käyttäjäpolville taataan. Ovatko kirjastot valmiit luovuttamaan omilla varoilla hankkimansa aineiston korvauksetta Helsingin yliopistolle ehdolla (s. 18): ”ja sen aineisto karsittuna siirretään Mikkeliin rakennettavaan uudisrakennukseen yhdessä”? On todennäköistä, että aineiston käyttäjät ja luovuttajat eivät tekisi tätä muuton yhteydessä tapahtuvaa karsintaa aikataulusyistä.
Varastokirjaston aineistot ovat luovuttaneiden kirjastojen omaisuutta vähintäänkin moraalisesti. Varastokirjasto on vain sijoituskirjasto. Varastokirjasto oli ainoalaatuinen maailmassa ja herätti laajalti kiinnostusta. Siitä on otettu mallia mm. Ranskassa, USA:ssa, Japanissa, Australiassa, Etelä-Afrikassa. Suomessa kirjastot ja aineiston käyttäjät, etenkin tutkijat, ovat kokeneet Varastokirjaston nykyisellään toimivaksi ratkaisuksi.
Raportin linjaus (s. 23): ”Kansalliskirjasto määrittelisi yhdessä kirjastoverkon kanssa tarvittavan säilytyspolitiikan kansalliset linjaukset varastokirjastoaineiston osalta…” tuleekin kääntää toisinpäin: asiakkaansa tarpeet tuntevan kirjastoverkon tekemän määrittelyn tulee olla säilytettävän aineiston valinnan perusteena, jota Kansalliskirjasto toteuttaa.
Muuttumaton totuus tuntuu raportissa olevan poliittinen (s. 8): ”Yhdistäminen perustuu hallitusohjelman keskushallinnon uudistamiseen tukeutuen Kehu- ja Virsu-hankkeissa omaksuttuihin kehittämisperiaatteisiin, joissa on todettu Varastokirjaston olevan liian pieni yksikkö…” Samalla logiikalla voi todeta Suomen olevan liian pieni kansakunta toimimaan itsenäisenä. Toiminnan tehokkuus ja toimijan koko eivät korreloi keskenään. Sopivan kokoinen voi olla tehokas ja jopa tehokkaampi kuin suurempi toimija.
Varastokirjaston siirron yhteydessä tulee huolehtia siitä, että kirjastojen ääni ja määräysvalta säilyvät samanlaisina kuin nykyisin: Varastokirjaston johtokunta koostuu täysin kirjastoverkon edustajista. Kansalliskirjaston johtokunnassa on kirjastoilla selkeä määrävähemmistö. Siten raportin (s. 22) esitys, että: ”Kansalliskirjastolla on yliopistolain mukainen johtokunta, jossa eri kirjastosektorit ovat edustettuina. Näin ollen varastokirjastopalvelusta tulisi yksi johtokunnan ohjaamista palveluista…” on harhaanjohtava päätöksentekomielessä, jos sillä tarkoitetaan nykyistä kokoonpanoa: yksistään Helsingin yliopistolla on Kansalliskirjaston johtokunnassa enemmän edustajia kuin kirjastoilla.
Varastokirjasto on toki mahdollista siirtää hallinnollisesti Kansalliskirjaston yhteyteen. Selkeintä olisi luoda aito, itsenäinen Kansalliskirjasto, joka tarjoaa palveluita keskeisille sidosryhmilleen. Varastokirjaston mittavien kokoelmien siirto ja uusien tilojen rakentaminen ovat sen sijaan erittäin epätaloudellinen toimenpide ja ottaa huomioon vain yhden kirjaston tarpeet. Erittäin huolestuttavaa tämä on tilanteessa, jossa valtiovallan budjettileikkaukset ovat koskettaneet kirjastojakin ja heikentäneet niiden toimintaedellytyksiä. Varoja tulisikin käyttää uusien palveluiden luomiseen.
Riitta Huuhtanen,
kirjaston johtaja (emerita), Kuopion yliopisto
Jarmo Saarti,
dosentti, kirjaston johtaja, Itä-Suomen yliopisto
Kaksi vuotta sitten tuskailin tutkimussuunnitelmani parissa. Aikaisemmista tutkintotavoitteisista opinnoista oli kulunut jo pidemmän aikaa. Graduni pölyttyi varastossa ja niin oli myös tutkimussuunnitelmani tekemiseen tarvittava osaaminen pölyttynyt. Onnekseni löysin sopivat ohjaajat työlleni, jotka auttoivat tutkimussuunnitelmassani eteenpäin ja sain sen siihen pisteeseen, että olen valmis toteuttamaan sitä.
Elokuun alussa minusta siis tuli tohtorikoulutettava virallisesti. Mikä maailma siitä avautuikaan. Mielenkiintoisia kursseja tutkimukseen tekemiseen, vahvaa verkostoitumista, pääsy helposti artikkelien maailmaan ja ennen kaikkea tutkimusyhteisöstä ja ohjaajilta saatu tuki. Olen ymmärtänyt, että en ole ainutlaatuinen tässä tilanteessa. Olen kohdannut kanssakulkijoita, jotka ovat olleet mukavan tovin työelämässä. Yliopisto-opinnot maisteritasolla ovat olleet innostavia ja niissä on kohtalaisesti menestynyt. Tutkimuksen tekemisestä on nautittu, mutta sitten työelämä vei muualle kuin tutkimuslaitokseen tai yliopistoon. Useampi vuosi on mennyt poissa tutkimusmaailmasta ja sitten työnohessa, omasta työstä tai muuten vaan ajatuksia hautomalla syntyy ajatus siitä, että haluan toteuttaa tutkimukseni ja siitä ajatuksesta ei pääse eroon. Silloin on tartuttava toimeen, mutta reitti tohtorikoulutettavaksi ei ole helppo. Sen ei tarvitsekaan olla helppo, mutta paljon olisi asioita jotka voisivat olla helpottamassa muualta pienen tauon jälkeen tutkijanuralle tähyäviä henkilöitä.
Olisiko ideaa, että tarjolla olisi avoimia kursseja tutkimussuunnitelman tekemisestä, tiedon etsinnästä kirjoittamiseen — ei syventävää pakettia, mutta pientä virikettä, joka voi aukaista niitä lukkoja, jotka muualta tulevat tutkijanraakileet haluaisivat avata. Tutkimuksen ja työelämän yhteistyöstä voidaan puhua avoimesti myös perustutkimuksen tekijöiden kanssa. Asia ei pitäisi olla arvottavan jakava, vaan mieluummin yhdistävä ja erilaiset taustat rikkautena nähtävä mahdollisuus. Uskon, että työnantajat ja työelämä olisi myös innokkaampi aloittamaan tutkimuskentän kanssa tiiviimmän yhteistyön, jos työntekijöille olisi selviä paketteja ja reittejä tutkimusmaailmaan. Onneksi avuliaita ohjaajia, paikkoja ja aikoja tulee, jolloin näitä mahdollisuuksia löytyy myös meille muualta työelämästä tuleville tutkimuksesta innostuville. Työelämä tarvitsee tutkimusta ja tutkimus tarvitsee monenlaisista taustoista tulevia tekijöitä. Isot pyörät eivät pyöri, jos vain piiri pieni pyörii.
Kalle Vihtari
Kirjoittaja on opinto-ohjaaja, joka opiskelee Lapin
yliopistossa Yhteisöt ja muuttuva työ - tohtoriohjelmassa.
Lukuvuonna 2017-2018 vierailevana opiskelijana
Maltan yliopistossa
Acatiimi 8/2017 sisälsi hyvän ja mielenkiintoisen artikkelin teologi ja tutkija Henrietta Grönlundista. Artikkeli kuvaili pääasiassa haastateltavan henkilön tutkijanuraa ja näkemyksiä, mutta sivusi myös kansalaistoimintaa ja sen linkittymistä tieteentekoon.
Kansalais- ja vapaaehtoistyötä ollaan monilla aloilla liittämässä osaksi maisteriopintoja ja tutkijan työtä. Pisimmälle vietynä versiona voitaneen pitää ns. taistelevaa tutkimusta, jossa tutkimuksen johtotähtenä on maailman vääryyksien esiin nostaminen ja / tai korjaaminen.
Tällaisesta ajattelutavasta ei välttämättä ole haittaa, mutta soisin silti, että opiskelijoita, yliopistolaisia ja Alma Materin julkikuvan rakentajia kannustettaisiin näkemään ja tekemään selkeä ero tieteellisten menetelmien ja tosiasioiden, ja toisaalta poliittisen vaikuttamisen ja moraalisten kannanottojen välille.
Akateemisen tutkimuksen kysymyksenasettelujen, menetelmien ja tulosten tulisi pysyä riippumattomina, eikä yhteisen hyvän tai tasa-arvon eetos ole tieteelle välttämättä sen parempi määrittäjä kuin voittoon tai suljettuihin patentteihin tähtäävä tilaustutkimus. ”Yhteistä hyvää”, ”kohtaamista”, ”osallistavuutta” ja ”merkityksellisyyttä” korostavat opetus- ja tutkimusmenetelmät saattavat ohjata tieteentekijöitä jopa voimakkaammin kuin vaikkapa elinkeinoelämän vaatimukset, koska yleviksi katsottuja päämääriä ei yksinkertaisesti kehdata arvostella silloinkaan, kun ne vievät yhä kauemmas varsinaisesta tieteen ytimestä eli totuuden etsimisestä.
Mai Allo
VTL, LuK, Tietokirjailija, Helsinki
Painetussa lehdessä sivu 43
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »