Kirja-arviot

---

Professori emerita Merete Mazzarellan houkuttavaksi kirjoittama elämäkertaromaani kertoo aikansa edellä kulkeneen Suomen ensimmäisen naisprofessorin Alma Söderhjelmin (1870—1949) tarinan. Romaanin minäkertojana on ikääntynyt Alma, joka Ruotsissa Saltsjöbadenin kylpylähotellissa 1940-luvun viimeisinä vuosina muistelee kirpeinkin sanoin siihenastista elämäänsä.

Mazzarella on luonut laajasta kirjallisesta aineistosta suurenmoisen dokumenttiromaanin; professori Söderhjelmin teokset, lehtikirjoitukset, kirjeet sekä muu arkistoja tutkimusmateriaali asettuvat elegantiksi ja ehjäksi kokonaisuudeksi.

Monta mutkaa oli kierrettävä väärän sukupuolen vuoksi: oli anottava keisarilta erivapautta, että saattoi päästä ylioppilaaksi ja harjoittaa akateemisia opintoja. Mutta oli tukijoitakin. Vanhempien sallivuuden ansiosta Almasta tuli Viipurin ensimmäinen ylioppilastyttö, ja isoveli Werner johdatti tieteen pariin. Historian professori Danielson ymmärsi lahjakasta opiskelijaneitoa ehdottamalla suullisessa tentissä aiheen jatkamista väitöskirjaksi. Tutkimustaan Ranskan vallankumouksesta Alma valmisteli Pariisissa vuosia. Mutta kun ei tyytynyt tohtorin titteliin vaan haki dosentuuria ja vaikka yliopisto anomusta puolsi, oli taas seinä edessä: jos Suomen suuriruhtinaskunnan yliopistoon hyväksyttäisiin nainen opettajaksi, pääteltiin Pietarissa, kaikki Venäjän oppineet naisethan sinne työntyisivät. Kenraalikuvernööri Bobrikovin kuoltua pohjoismaiden ensimmäinen naisen dosentuurikin mahdollistui.

Professuurin saannissa oli naiselle laillinen este. Olisi pitänyt vannoa tuomarin vala, ja se oli sallittu vain miehille. Vasta kun Åbo Akademi aloitti itsenäistyneessä Suomessa, Söderhjelm sai sieltä lahjoitusvaroin perustetun viran.

Näyttelijän urasta nuorena haaveillut Alma näki tutkimuksessa mahdollisuuden tulkita historian dramatiikkaa. Opiskelijoilleen hän tähdensi tiedonhalun elinikäistä säilyttämistä. Historioitsijana hän muistutti kaiken toistumisesta; sorto, vapaus ja sensuuri vuorottelevat.

Politiikan kuviot tulivat jo kotoa tutuksi; prokuraattori-isä pyrki pontevasti edistämään Suomen asiaa sortovuosina.

Tukholmassa Alma tarkasteli välimatkan päästä niin Suomea kuin Ruotsia. Hän pakinoi sanomaja aikakauslehdissä, kirjoitti paitsi tutkimusta myös kaunokirjallisuutta ja jopa filmikäsikirjoituksen. Ystäväpiiriin näet osui Suomesta Ruotsiin muuttanut venäjänjuutalainen elokuvaohjaaja Mauritz Stiller. Söderhjelmin nimeä ei mainita tekijäluettelossa; sen verran arka maineestaan professori oli. Kotimaassa Alma kirjoitti muun muassa Raahen ja Pietarsaaren kaupunkien historiat. Lapsuuden leikkitoverina olleelta Alexandralta tuli aikuisena kiitoskirje eräästä Alman kirjasta, sukunimenä allekirjoituksessa oli tuolloin jo Kollontai.

Miehiin Alma tunsi päässeensä naimattomana naisena tutustumaan aatteellisissa riennoissa. Rouvat pysyttelivät kotona, mutta neiti-ihmisille iltamenot olivat sallittuja. Mazzarellan romaaniin kutoutuu myös lemmenjuonta ja Alman pohdintaa, onko rakkaudesta puhuminen antoisampaa kuin rakastaminen. Almaa inspiroineet miehet olivat varattuja toiselle, naiselle tai miehelle. Romaanissaan Kärlekens väninna (1922) Söderhjelm käsitteli naisen rakastumista homomieheen.

Esko Karppanen

---

---

Muistelmiensa viidennessä osassa Matti Klinge vihdoin näkee eläkepäiviensä koittavan, vaikka itse tutkiminen ja kirjoittaminen jatkuvat entiseen tapaan. Mistä osoituksena vaikka tämä pitkä ja perusteellinen muistelmien sarja.

Tässä viidennessä Klinge astuu keskelle romahtanutta Neuvostoliittoa ja Viroa ja muita sen hallitsemia maita, yhdentyvää Eurooppaa, Nokian nousua, lamaa, ja yliopistoja tuotantolaitoksiksi muuttavaa yliopistolakia, jota oli viritelty jo 80-luvulta lähtien, ja muita mullistuksia — ja tietysti Klinge käy läpi julkaisemiaan teoksia ja niiden saamaa vastaanottoa, sekä uusia virkoja ja tehtäviä.

Niistä vähiten tärkein ei ollut merkkivuosia täyttävän Helsingin ajaminen tunnustetuksi kulttuuripääkaupungiksi, johon tehtävään eurooppalaisuutta koko uransa edistänyt Klinge oli kuin luotu. Hän toimi virallisena kulttuuripääkaupunkilähettiläänä 1994—1995.

Kirjassa Klinge myös pohtii teoreettisemmin merkkivuosien ideaa ja merkitystä. Hän toteaa, että ne ovat väyliä laajempaan menneisyyden hallintaan ja tietoisuuteen; yleinen kiteytyy yksityisessä, sitä vain pitää osata tulkita ja lukea.

Uudessa yliopistolaissa taas kiteytyy talouden ylivalta ja kulttuurin muuttuminen tehtaaksi. Tehokkuusajattelu unohtaa, että tutkimus ei ole yksisuuntainen raide, vaan tutkimusprosessiin liittyy arvaamattomia yllätyksiä ja poikkeamia, jotka usein tulevat virkaajan ulkopuolella, ja toisaalta suuret tieteelliset saavutukset syntyvät pitkän ja hitaan kypsyttelyn tuloksena. Ja väheksyä ei voi myöskään kaunokirjallisuuden merkitystä — mistä vihjaa jo Viron historiaa romaanin muotoon pukeneen Jaan Krossin nimi kirjan otsikossa.

Klinge myös osasi opettaa inspiroivasti ja ruokkia opiskelijan ymmärrystä. Hän ei tyytynyt vain luennoimaan kateederista, vaan matkusti opiskelijoiden kanssa siihen historialliseen ympäristöön, jota opiskelu koski. Näin käsitteet saavat konkreettista sisältöä ja painoa, ja opiskelija tulee aidosti tietoiseksi siitä, mitä tutkii. Tähän vielä yhdistyi ajankohtaisuus, kuten opiskelijoiden tutustuttaminen Baltiaan ja muihin itäblogin maihin, joista ei vielä tuolloin tiedetty juuri mitään.

Klingen opetus tuotti hedelmää ja lahjakkaimmat oppilaat nousivat 90-luvulla tieteen eliittiin. Heistä tunnetuin lienee Laura Kolbe, joka väitteli vuonna 1989 aiheenaan kaupunkihistoria. Myös Klingen Kaukoidän kieliä ja kirjallisuutta opiskelleet lapset, Yrjö ja Annukka, suuntasivat maailmalle, Annukka Japaniin asti, joka pääsi hyvän kielitaidon omaavana siellä televisioonkin.

Suomen kansalle professorin teki kadullakin tutuksi kookas kasvokuva Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kannessa. Erotuksena lapsuuden ja nuoruuden ystävänsä Pentti Saarikosken edustamasta julkisuudesta elävästä tyypistä Klinge käytti näkyvää asemaansa vahvistamaan kansan eurooppalaista identiteettiä ja tietoisuutta.

Muistelmat päättyvät vuoden 2001 eläkkeelle siirtymiseen. Samana vuonna pidetty jäähyväisluento veti juhlasalin täyteen, opiskelijoista tutkijoihin. Juhla jatkui seuraavan päivän Helsingin Sanomien pitkässä artikkelissa, jonka laati professori Markku Kuisma.

Mutta tutkiminen jatkui ja muun muassa kirjat Keisarin Suomi, Poliittinen Runeberg, Napoleonin varjo, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys, Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio näkivät päivänvalon. Klinge kiteyttää loppulauseessa, että hänen elämänsä jatkui samanlaisena kuin professorivuosina, mutta jotenkin helpottuneena, tutkijana ja kirjoittajana paljon intensiivisempänä. Mielenkiinnolla jääkin odottamaan muistelmien kuudetta osaa, jossa Klinge pääsee kirjoittamaan myös tästä vuonna 2012 alkaneesta muistelmasarjasta, sen tekemisestä ja suunnittelusta.

Pekka Wahlstedt

---

---

Tromssan yliopiston yhteiskuntaturvallisuuden professori Christer Pursiainen kirjoittaa ahkerasti monenlaisista aiheista. Lev Trotskin elämäkerta oli Tieto-Finlandia- ehdokkaana 2011, ja nyt on vuorossa Carl Philipp Emanuel Bach (1714—1788), Johann Sebastian Bachin poika, joka toimi kolmen vuosikymmenen ajan Preussin kuninkaan Fredrik Suuren hovicembalistina. Lajityyppinä on ”dokumentaarinen romaani”, jossa ulkoisten tapahtumien faktat pitävät paikkansa, mutta tekijä eläytyy myös kuvaamiensa henkilöiden sisäiseen maailmaan.

Fredrik Suuresta on kirjoitettu paljon, hänen cembalististaan vähemmän. Oivaltavassa kaksoiselämäkerrassa seurataan vuoronperään kummankin miehen vaiheita. Muusikon rauhallisen elämänmenon kuvaus loiventaa sopivasti hieman sotahullun kuninkaan elämäntarinan yltiöpäisiä käänteitä. Cembalisti keskittyy musiikkiin, eivätkä valtiolliset intrigit ja sotilaalliset selkkaukset häntä juuri kiinnosta. Itsevaltiaalle musiikki sen sijaan on vain yksi elämänpiiri, jonka vaalimisesta hän kantaa henkilökohtaista huolta.

Kovin läheisiä ei kuninkaasta ja hänen cembalististaan koskaan tullut, kuuluivathan he eri maailmoihin. Ruhtinashoveissa palvelleet kuuluisatkin muusikot olivat vain palveluskuntaa, jonka aina piti olla valmiina astumaan instrumenttinsa ääreen, milloin kuningas kaipasi huvitusta. Parhaiten soturikuningas viihtyi rykmenttiensä äkseerauksessa ja vinttikoiriensa seurassa.

Fredrik Suuri oli lahjakas huilisti, joka harjoitteli soittoa joka käänteessä, aina kun valtion asiat antoivat myöten. Taistelukentällekin hän vei mukanaan orkesterin, jonka varustukseen kuului taitettava pariisilainen kenttäcembalo. Fredrikin ympärillä oli pieni armeija muitakin eteviä muusikoita: Franz Benda; veljekset Johann Gottlieb ja Carl Heinrich Graun; Johann Joachim Quantz. Yleensä joku näistä sai kunnian täydentää Fredrikin omat sävellysideat valmiiksi teoksiksi. Musiikissa, kuten sodankäynnissä, Preussin yksinvaltias piirsi vain suuret linjat ja jätti toteutuksen muille.

Romaani kertoo myös sunnuntaina 7. toukokuuta 1747 sattuneen kuuluisan tapauksen. Fredrik Suuri tapasi tuolloin Johann Sebastian Bachin ja luuli voivansa panna iäkkään säveltäjämestarin koetukselle vaatimalla tätä improvisoimaan fuugan soittamastaan teemasta. Isä Bach teki työtä käskettyä ja soitti siltä istumalta sekä kolmi- että kuusiäänisen fuugan, jotka hän sittemmin sisällytti teokseensa Musikalisches Opfer. Itsevaltias oli luullut voivansa nöyryyttää vanhusta, mutta epäonnistui. ”Fredrik puhisee hieman nolona, heilauttaa kättään kuin asia olisi yhdentekevä ja poistuu sitten huoneisiinsa vinttikoirien seuratessa uskollisesti.”

Carl Philipp Emanuelista tuli eläessään kuuluisampi kuin isänsä, vaikka hän itsekin tajusi kumpi heistä oli suurempi säveltäjä. Hänen aikansa nuoriso kaipasi jo irtiottoa myöhäisbarokin uskonnollisuudesta. Uusi galantti tyyli oli maailmallisempaa; se kertoi enemmän ihmisen ailahtelevista tunteista kuin hänen totuuden etsinnästään tai suhteestaan Jumalaan. Niinpä Carl Philipp Emanuel Bach muodostaa siltaa barokista wieniläisklassikoihin. Haydn, Mozart ja Beethoven ovat kaikki kirjoittaneet kiittävästi Carl Philipp Emanuel Bachin esikuvallisesta vaikutuksesta.

Osmo Pekonen

---