Provosti Kristiina Mäkelä: Jatkossa usealle tasolle avoimia rekrytointeja on vähemmän

Kun Aalto-yliopisto vuonna 2010 perustettiin, oli tavoitteena, että professorien rekrytoinnissa siirrytään kokonaan tenure trackiin. Sen suosio kasvoi myös maailmalla, ja järjestelmän katsottiin parantavan tieteen laatua ja tarjoavan nuorille tutkijoille pitkäjänteisiä tulevaisuudennäkymiä, provosti Kristiina Mäkelä kertoo.

— Tenure track on läpinäkyvä ja meriittiperustainen, kun aiempi järjestelmä oli enemmän senioriteettiperustainen.

Mäkelä luki Acatiimin pyynnöstä Teemu Leinosen kirjoituksen ja kommentoi siinä esitettyjä huolenaiheita ja huomioita.

— Teemulla on paljon viisautta ja se näkyy myös tässä tekstissä. On todella tärkeää, että näistä puhutaan.

Leinonen kritisoi tenure track -hakuja muun muassa siitä, että osassa hauista professuurin taso päätetään vasta rekrytointipäätöstä tehtäessä. Samassa haussa voi siten olla tuoreita postdoceja ja kokeneita tutkijaveteraaneja. Miten tällaisia hakijoita voi arvioida oikeudenmukaisesti? Mäkelä korostaa haastattelussa, että tällaisia hakuja on vain pieni osa kaikista tenure-rekrytoinneista. Professoriliiton viime syksynä valmistuneen rekrytointiselvityksen mukaan Aalto-yliopiston vuonna 2019 avoinna olleista tehtävistä liki puolet oli kuitenkin avattu tasoille 1–3.

Myöhemmin Mäkelä tarkentaa puhuneensa lähitulevaisuudesta: vuoden 2019 rekrytoinnit on tyypillisesti suunniteltu 2017–2018, jolloin yliopisto oli vielä ”rakennusvaiheessa”. Nyt ollaan siirtymässä ”jatkuvan kehittämisen vaiheeseen”, jossa hakujen pitäisi pääsääntöisesti olla assistant-tasolle.

Uratasoltaan avoimet haut ovat kuitenkin joskus perusteltuja, hän sanoo. Jos haku avataan vain yhdelle tasolle, hakijamäärä on aina pienempi kuin monen tason haussa.

— Olemme Suomessa vielä siinä tilanteessa, että emme aina tiedä, miten houkuttelevia olemme tietyllä alalla. Tällöin meidän kannattaa laittaa verkot mahdollisimman laajalle ja katsoa, kuinka kyvykkäitä hakijoita saadaan, Mäkelä sanoo.

”Verkot vesille” -ajattelua tarvitaan Mäkelän mukaan vielä ainakin insinööritieteissä, kun taas esimerkiksi tietotekniikan, fysiikan ja kauppatieteiden houkuttelevuus tunnetaan jo paremmin, ja haut avataan tyypillisesti assistant-tasolle.

— Ulkopuoliset arvioijat ovat alan asiantuntijoita. He pystyvät arvioimaan, mikä on erinomainen kansainvälinen taso kussakin uravaiheessa.

Mäkelä jakaa Leinosen huolen kansainvälisten tutkijoiden kotoutumisesta Suomeen. Vielä on hänen mukaansa liian aikaista arvioida, miten moni tenure-professori jää pysyvästi Suomeen, mutta poislähteneitä on joka tapauksessa vain ”pieni prosentti”. Vuodesta 2010 vuoteen 2019 kansainvälisten professorien osuus Aallossa on noussut 4:stä 24 prosenttiin. Times Higher Education -arvioinnin mukaan Aalto oli vuonna 2020 maailman 37:nneksi kansainvälisin yliopisto.

— Haluamme, että jokainen rekrytoitu professori kansallisuudesta huolimatta jää meille loppu-uransa ajaksi.

Otaniemen kampus on jo hyvin kansainvälinen ympäristö. Kotoutumisen suurimmat kipukohdat liittyvätkin Mäkelän mukaan laajempaan sopeutumiseen, esimerkiksi tutkijoiden puolisojen työllistymiseen sekä lasten hoitopaikkoihin ja kouluihin.

— Nämä ovat asioita, joissa emme ole vielä riittävän pitkällä. Tarvitaan yhteistyötä kaupunkeihin päin ja kansallisesti.

Leinosen mukaan tenure trackiin liittyvä moniportainen arviointi voi pahimmillaan saada tutkijat keskittymään vain pisteiden keräämiseen arviointeja varten – sen sijaan, että keskittyisivät pitkäjänteiseen tieteentekoon. Mäkelä kertoo ymmärtävänsä huolen, mutta sanoo, että vanhassa mallissa professorin uralle pyrkivän tutkijan tilanne oli itse asiassa epävarmempi.

— Tenure trackilla oloaika on aika pieni osa professorin koko työurasta, tyypillisesti 4–7 vuotta. Vanhassa systeemissä ei ollut tulevaisuuden näkymiä vaan paljon pätkätöitä eikä tietoa seuraavasta. Kaikilla trackiin rekrytoitavilla on mahdollisuus pysyvään professuuriin, kun urapolun seuraavan askeleen kriteerit täyttyvät. Kriteerit toki luovat osaltaan epävarmuutta, mutta toisaalta haluamme, että meille rekrytoidut professorit vievät alansa tutkimusta ja opetusta eteenpäin.

Leinonen kirjoittaa esseessään myös siitä, miten tenure track voi uhata tutkimusalojen pitkiä perinteitä, kun professorin eläköityessä professuurin ala saatetaan määritellä aivan uusiksi. Mäkelän mukaan asiaa pitää tarkastella myös tieteenalan uusiutumisen kautta. Esimerkiksi jokin tekniikan ala on eläköityvän professorin työuran aikana saattanut muuttua täysin.

— Aina kun rekrytoidaan professoria, pitää lähteä siitä, mikä on tieteenalan tarve. Välillä lopputulos on se, että uusi paikka avataan vanhoilla spekseillä, joskus suunnataan hieman uudelleen tai todetaan, että tiede on menossa johonkin aivan uuteen suuntaan. Eihän se niinkään ole, että professorin elämäntyön jatkaminen ohjaisi tieteenalan laajempaa kehitystä.

— Samaan aikaan perinteet ovat kuitenkin hyvin tärkeitä. Mehän rakennamme tiedettä aina edellisten sukupolvien työlle.

Aallon tenure track -malli on Mäkelän mukaan pysynyt perusteiltaan samana koko yliopiston 11-vuotisen historian, mutta siihen liittyviä prosesseja kehitetään jatkuvasti.

— Tällä hetkellä kiinnitämme erityistä huomiota siihen, että meillä on rekrytointi- ja evaluointikomiteoissa riittävä diversiteetti sekä sukupuolten välillä että kansallisuuksia osalta. Näin uskomme saavamme monipuolisempaa näkökulmaa valintoihin, Mäkelä kertoo.

---