Tutkitaan vaan kiellettyjä, vaikka ihmeitä

Acatiimi-lehden kesäkuun numerossa dosentti Markku Myllykangas kirjoittaa tieteeksi naamioidusta taikauskosta. Hän varoittelee huuhaatutkimuksista, joissa Myllykankaan mukaan paiskotaan hartiavoimin töitä rationaalisuuden taakasta eroon pääsemiseksi. Hän peräänkuuluttaa totuuskomissiota, joka varjelisi tieteen katu-uskottavuutta.

Kollega Myllykangas puhuu tärkeästä asiasta. Jos väitämme olevamme tieteen asialla, on syytä tiedostaa, mitä tiede sitten varsinaisesti on ja miten se saa toimia. Asiassa on ainakin kaksi puolta.

Mikä on huuhaata?

Ensimmäinen on: mitä tiede saa tutkia. Myllykankaan mukaan ei kannata tutkia parantajia ennen kuin he ovat kontrolloiduissa olosuhteissa osoittaneet henki- ja kaukoparannustaitonsa. Vaikka tähän väitteeseen onkin ladattu sisäinen mahdottomuus (miten osoittaa taito jos sitä ei saa tutkia?), asia on vakava. Myllykangas huomauttaa, että pelkästään se, että yliopistossa jotain tosissaan tutkitaan, nostaa jonkin asian pois huuhaa-kategoriasta. Tutkimuksen suuntaaminen johonkin asiaan tekee siitä asiallisesti tärkeän.

Kysyn: vaikka Myllykankaan väitteessä on perää, voiko silti kieltää tutkijan vapautta. Kuka pystyy sanomaan, mikä on huuhaata, mikä ei, jos juuri tätä ei tutkittaisi. Minusta tutkijalla on vapaus tutkia, mutta vastuunsa on tiedettävä. On tiedettävä miten tutkimuksista uutisoidaan ja miten niitä yleistetään. Yleinen mielipide oppii kyllä vähitellen sen, että pelkkä tieteellinen mielenkiinto ei takaa jonkin asian merkittävyyttä. Tämä pelko ei saa rajata tutkimusaiheita, sillä siitä muodostuu umpiperä. Vai onko jo muodostunut?

Sillä Myllykankaan ajattelun takana on se toinen puoli, se miten tutkitaan. Kyse on ainakin joltakin osin tiedeyhteisöissämme vähitellen tapahtuneesta ja tapahtuvasta metodin murroksesta, paradigman vaihtumisesta. Tämä tapahtuu eri oppiaineissa ja eri yliopistoissa (eri maista puhumattakaan) eri nopeudella, mutta jossain määrin yleisenä voinee todeta, että 1950-luvulla alkanut kvantitatiivisen ajattelun valtakausi näyttää näinä vuosikymmeninä liukuvan kvalitatiiviseen hegemoniaan. Murroksesta voi käyttää monia muitakin nimiä, mutta yhtäkaikki kyseessä on suuri murros ja se muuttaa tutkimuksiamme paljon.

Laadullinen tutkimus eroaa määrällisestä

Kuten varmaan lähes kaikki lukijatkin tietävät, laadullinen tutkimus on luonteeltaan eri tavalla kyselevää ja avointa kuin määrällinen. Siinä missä määrällinen etsii tilastollisesti kyllin pitävää näyttöä jonkun ilmiön faktisesta esiintymisestä, laadullinen kirjaa sen mahdollisuutena jo muutaman havainnon perusteella. Laadullinenkin seuraa silti tieteen avoimuuden periaatetta ja kunnioittaa tässä mielessä intersubjektiivisuutta. Lukijan on saatava tarkkaan selville millä tavalla tiedonmurun on poimittu. Lukijan on vain kyettävä lukemaan tutkimuksia ja antamaan niille se arvo joka niille kuuluu.

Yksi esimerkki, Myllykankaan esiin nostamalta lääketieteen saralta. Vuonna 1990 Matti A. Miettinen väitteli lääketieteellisellä tutkimuksella "Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta" (KTK A:51). Kirjassa seurattiin 611 uskonnollisessa kokouksessa ihmeparantumisen kokeneen
ihmisen terveyden kehitystä ennen ja jälkeen koetun parantumisen. Kirja seurasi kauniisti tilastollisia malleja ja kvantitatiivisen tutkimuksen ajattelumallin kriteeristöä. Tuloksena olikin, ettei yhdenkään parantuneeksi itsensä kokeneen kohdalla ollut tapahtunut sellaista muutosta, joka ei olisi voinut sisältyä alkuperäiseen ennusteeseen. Kvantitatiivisen ajattelun mukaisesti tästä voisi helposti erehtyä vetämään sellaisen yleistyksen, ettei mitään ihmeparantumisia voisi ollakaan. Tähän Myllykangaskin päätyy.

Toisesta näkökulmasta jää kysymään: miksi 611 henkilöä ehdoin tahdoin omasta mielestään riittävän täysissä hengen voimissa väittää, että on kokenut ihmeparantumisen. Näille ihmisille kyse on ollut ihmeestä. Ottamatta kantaa siihen, olisiko olemassa lääketieteellisesti selkeästi todennettavia ihmeparantumisia, jo pelkkä kysymys ihmisten kokemuksesta on syytä ottaa vakavasti. Ja laadullisessa tutkimusperinteessä tämä usein otetaankin. Miettisen väitöskirja osoittaa tämän tulkinnan mukaan, että suuri joukko suomalaisia oli kesän 1980 aikana kokenut voimakkaan parantumiselämyksen. Tämän mukaisesti olisi vastaansanomattomasti osoitettu, että ihmeparantumiskokemuksia olisi varsin runsaasti.

Muutos teologian tutkimuksessa

Olen oman tieteenalani keskuudessa elänyt Myllykankaan kuvaaman kriisin pohdintojen keskellä. Suomalaisessa teologiassa oli vielä sata vuotta sitten mahdollista tutkia "mitä Jumala tästä ajattelee". Siinä viisikymmentä vuotta sitten löi läpi loogisen empirismin sukuinen linja, ja sen jälkeen moni tutkimus on tukeutunut tiedenäkemykseen, jossa on vaadittu likimain Myllykankaan mainitseman kaksoissokkokokeen näyttöjä empiirisessä aineistossa. Teologia siirtyi ihmisen oman ajattelun tutkimiseen. Nyt laadullinen tutkimusote on vallannut ainakin opinnäytetöissä leijonanosan. Ihmeiden tutkimiseen ei kuitenkaan vielä yleisesti olla siirrytty.

Kysynkin: ovatko ihmeet nyt tieteessä yleisesti mahdollisia? Laadullinen ajattelu vie ainakin eräästä näkökulmasta tähän tulokseen. Jos haastattelumateriaalissa saturaatio saavutetaan siinä kolmenkymmenen paikkeilla ja jos tämä joukko suomalaisia yhtäpitävästi toteaa kokeneensa selkeän ihmeen, tämähän on selkeä tulos jota jopa väitöskirjatasolla voisi yrittää puolustaa. Tähän viitoittaa ainakin metodioppaiden logiikka.

Näin tulkittuna metodinen murros ajaa meidät uusiin tutkimusotteisiin, pois tutkimuksen umpiperistä, tutkimaan juuri sellaisia asioita joita "ei ole saanut" tutkia. Totuuskomissioiden tehtävänä olisi silloin etsiä niitä alueita, jotka ovat olleet kiellettyjä. Tieteen on uskallettava uudistua ja tehdä johtopäätökset omista metodeistaan.

Yhtäkaikki: tiede ei saa olla pelkkien huuhaiden markkinointia. Mutta se ei saa myöskään kieltäytyä tutkimasta ilmiöitä, joita ajassamme ilmenee. Millä metodilla näistä sitten saa parhaan otteen, se on tiedeyhteisölle aina hedelmällinen, tarpeellinen ja välttämätön keskustelun aihe. Tutkijan velvollisuuksiin kuuluu samoin yrittää raportoida tuloksensa niin, ettei niistä synny harhauttavaa kuvaa. Tässä kollega Myllykangas on nostanut esiin tärkeän kysymyksen.

Esko Ryökäs
ma.professori,
Joensuun yliopisto

(painetun lehden sivuilla 33-34)