Määräaikaiset palvelussuhteet yliopistojen ongelma?
Opettaja lehdessä 27.9.2002 oli otsikko “Yliopistojen
pätkätöitä rajoitettava”. Tekstissä
kerrottiin lyhyesti, että Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto
on antanut suosituksen ulkopuolisella rahoituksella palkattavien
palvelussuhteista. Eräiden jo aikaisemminkin esitettyjen
virkojen täyttöä koskevien tilastotietojen joukkoon
oli otettu väittämä, jonka mukaan “yliopistoissa
on määräaikaisten virka- ja työsuhteiden lyhyt
kesto suuri ongelma”. Artikkelissa ei sanottu, miten tuo
ongelma ilmenee tai mitä haittaa määräaikaisuuksista
ylipäänsä on. Tuntuukin siltä, että määräaikaisuuksia
pidetään ongelmana analysoimatta tarkemmin määräaikaisuuden
vaikutuksia.
On helppo kuvitella, että määräaikaisuudesta
on haittaa virkamiehen tai työntekijän elämänlaadulle.
Epävarmuus palkkatulojen jatkuvuudesta voi estää
pitkäjänteisen perhesuunnittelun – lasten- ja
asunnonhankinnan. Kaikki epävarmuus aiheuttaa jo sinänsä
henkistä rasitusta, joka voi ilmetä sairastumisena ja
yleisenä pahoinvointina. Kaikki eivät kuitenkaan koe
määräaikaisuutta samalla tavalla. Olen tavannut
nuorehkoja yliopiston opettajia, jotka kertomansa mukaan eivät
edes haluaisi pysyvää virkaa yliopistosta. Miksiköhän?
Syitä voi vain arvailla.
Valtion virkamieslain mukaan määräajaksi nimittämisen
(nimittäminen virkasuhteeseen – ei virkaan) edellytyksenä
on, että työn luonne, sijaisuus, avoinna olevaan virkaan
kuuluvien tehtävien hoidon väliaikainen järjestäminen
tai harjoittelu edellyttävät määräaikaista
virkasudetta. Virkaan voidaan nimittää määräajaksi
tai muutoin rajoitetuksi ajaksi, jos viran luonteeseen tai viraston
toimintaan liittyvä perusteltu syy sitä vaatii. Yliopistot
eivät ole mainituissa asioissa mitenkään eri asemassa
muihin valtion virastoihin nähden. Miksi sitten yliopistoissa
on poikkeuksellisen paljon määräaikaisia virkasuhteita?
(Vuonna 1999 koko yliopistolaitoksen henkilöstöstä
oli määräaikaisessa tehtävässä 55,7
%. Koko valtionhallinnon vastaava luku oli 29,4 %).
Osan määräaikaisuuksista selittää ulkopuolinen
rahoitus ja jatkokoulutusvirkojen (esim. assistentti) luonne.
Osa ulkopuolisella rahoituksella hoidettavista tehtävistä
on kuitenkin luonteeltaan pysyviä vaikka niitä hoitavat
henkilöt onkin otettu määräaikaiseen virka-
tai työsuhteeseen. Lisäksi osa pysyviksi tarkoitetuista
viroista on avoinna ja virkoihin kuuluvat tehtävät hoidetaan
määräaikaisten virkamiesten toimesta. Ainoa selitys,
minkä olen kuullut on huoli rahoituksen jatkumisesta. Tämä
ei ole kuitenkaan sellainen syy määräaikaisuuteen,
minkä virkamieslaki tuntisi. Mahdollista lomautustilannetta
tai irtisanomista pelätään, koska yliopisto on
suurena yksikkönä velvollinen osoittamaan muuta työtä
tai koulutusta. Yliopistoa on tarkasteltava yhtenä työnantajana
eikä tarkastelua voida siis rajoittaa pelkästään
laitokseen tai muuhun vastaavaan hallinnolliseen yksikköön.
Yksilöön ja hänen läheisiinsä kohdistuvien
määräaikaisuuksista johtuvien ongelmienkin luulisi
kiinnostavan työnantajaa. Todella ihmeellisenä pidän
sitä, ettei työnantaja havaitse niitä suuria työn
tulokseen negatiivisesti vaikuttavia seikkoja, jotka johtuvat
määräaikaisuuksista. Yliopistojen henkilöstöpolitiikan
tavoitteena luulisi olevan sen, että yliopistojen tehtävät
tulisivat mahdollisimman hyvin suoritetuiksi. Tavoitteiden saavuttaminen
edellyttäisi sellaista nimityspolitiikkaa, että yliopistoissa
työskentelisi korkean ammattitaidon omaavaa ja yliopistoon
sitoutunutta henkilöstöä. Tehtävien määräaikaisuudet
eivät varmaankaan edistä sitoutumista yliopistoon. Korkean
ammattitaidon saavuttaneet, yliopistoon sitoutumattomat henkilöt
hakeutuvat luonnollisesti paremmin palkattuihin ja pysyviin palvelussuhteisiin
yliopistolaitoksen ulkopuolelle.
Vanhanaikaiseen johtamisajatteluun saattaa kuulua käsitys
siitä, että määräaikainen työntekijä
olisi nöyrempi kuin pysyvästi tehtävään
otettu. Väitän, että akateemisia ihmisiä ei
voi “hiostaa” määräaikaisuuksia käyttämällä.
Työmotivaatio, -tulos ja sitoutuminen kärsivät
välttämättä jos palvelusuhteen jatkuminen
on epävarmaa. Lopputuloksena saattaa olla työuupumus
tai muu sairastuminen, mikä lopulta tulee työnantajalle
kalliimmaksi kuin henkilöstön palkkaaminen pysyviin
palvelussuhteisiin.
Juha Salonen
(painetun lehden s. 26)
|